"...Luulen että tämä on kauniin ystävyyden alku."

[Sijoittuu paria päivää ennen Aamuteetä karppilammella -pelin tapahtumia, Minamotojen kartanolle. Kai-dono ja Katsupatsuli tänne~]

Ryosuke hyräili hieman itsekseen. Hän istuskeli tatamilla, avoin sivuovi antoi pimenevään puutarhaan, jota valaisi pari paperilyhtyä, mutta kovin heikosti. Sillä ei nyt miehelle ollutkaan niin väliä, kun hän istuskeli sisällä ja lueskeli kirjettä, jonka oli saanut isoisältään, tuhisten ärtyneenä itsekseen. Otti siitäkin ukosta sitten selvää! Mitä ihmettä tuo oikein halusi?! Hän tarvitsi kai jonkin salaisen koodiavaimen ymmärtääkseen vaaleahiuksisen ylipapin kirjoittamaa tekstiä. Se oli nimittäin kirjoitettu waka -runoksi, chōkan muotoon. Ei tällaista oltu nähty enää satoihin vuosiin! Ryosuke pudisti päätään, huokaisten turhautuneena. Välillä hänestä kyllä tuntui, että se ukkeli teki tämän ihan tahallaan, tietäen, ettei hän ollut haka runoudessa! Siellä se ylipappi nyt nauroi hihaansa, hän oli varma siitä!

Mutta onneksi mieltään keventämään hän oli hankkinut jotakin ihan muuta kuin runoutta. Tai no, ainakaan hänen itsensä ei tarvitsisi keskittyä siihen. Hän oli viimeviikkoiselta naisvieraaltaan kuullut pari melko imartelevaa juorua eräästä hyvin osaavasta kollegastaan. Ryosukella kieltämättä oli suuret odotukset tämän uuden tuttavuuden suhteen, hän toivoi, että ehkäpä kyseinen tapaus saisi lievitettyä tätä ärsyttävää, alkavaa päänsärkyä. Hieman sakea, kyllä... Sake yleensä rentoutti oikein mukavasti. Kunhan se uusi tapaus ei vain olisi mikään vanha koinsyömä ja pilalle... no, tuota, käytetty. Ja omistaisi kenties jotakin päänsä sisällä, aivot nimittäin. Se oli tylsintä, jos jo hyvin yksinkertaisen keskustelun ylläpitäminen kävi liikaa voimille.

Katsuo asteli pää kevyesti painuksissa askeleet äänettöminä kiiltäviä puulattioita vasten palvelijan perässä hänelle uuden ja tuntemattoman kartanon käytäviä. Minamotojen suku oli vauras ja vaikutusvaltainen, eikä heidän kotinsa tehnyt heille mitään muuta kuin kunniaa. Hän oli nähnyt monia samankaltaisia paikkoja, useastikin elämänsä aikana, mutta silti hiljainen hermostus laskeutui hänen sydämeensä. Perheen isoisän, ylipapin, aivoituksista ei kukaan tiennyt, ja hänen mystinen auransa oli kuin levinnyt sumentamaan koko suvun tarkoitusperät. Yleensä Katsuo tiesi etukäteen, kumpaa työtään hyödyttäisi minäkin yönä, mutta tänä iltana... hän ei tiennyt Minamoto no Ryosukesta juuri mitään. Samuraisuvun perillinen oli menossa naimisiin arvolleen sopivan neidon kanssa ja oli arvostettu miekkailija sekä yksi Chika-baa-sanin lempiliikekumppaneista majatalon ahkeran tukemisen vuoksi. Mikään ei ollut avuksi tähän ensikohtaamiseen, mutta Katsuo upotti epäluulonsa syvälle sisälleen ja keräsi kaiken arvokkuutensa suoristuneeseen ryhtiinsä palvelijan ilmoittaessa hänet saapuneeksi ja päästäessä hänet hetken päästä sisälle huoneeseen.

Katsuo jäi kunnioittavasti lähelle seinää, jonka paperipaneelin palvelija sulki äänettömästi hänen takanaan, kumartui asiaankuuluvasti ja jäi odottamaan polvilleen lupaa tulla peremmälle, käskyä tehdä jotakin, keskustelunavausta, mitä vain mitä Minamoto-sama aikoi tehdä.
”On suuri kunnia tulla kutsutuksi luoksenne, Minamoto-sama”, Katsuo lausui pehmeästi, kokeillen aluksi suurta kunnioittavuutta ja kohteliaisuutta haluamatta koetella arvon herran tuttavallisuutta turhaan liian aikaisin. Hän ei ollut saanut kuulla etukäteen mitään tarpeeksi kattavaa Minamoto-saman mieltymyksistä, joten hän oli pukenut ylleen vaaleanharmaan, sinisin pääskyin kirjotun kimononsa ja sitonut tukkansa kiinni takaraivolleen. Jotain pehmeää ja yksinkertaista, jotain, joka kelpasi useimmille. Ehkä hän kykenisi myöhemmin miellyttämään asiakastaan paremmin, pääsisi lähemmäs tätä, lähemmäs niitä monia salaisuuksia, joita Minamotojen suvulla varmasti oli...
”Toivottavasti tämä vaatimaton minä kelpaa teille”, Katsuo jatkoi nöyrästi, kuin häkeltynyt nuorukainen, joka ei ollut koskaan aikaisemmin tullut jonkun niin korkea-arvoisen puheille, mutta osasi silti tanssitella kieltään kohteliaasti.

Ryosuke taitteli hitaasti kirjeen pois, ettei olisi vaikuttanut siltä, että olisi odottanut toista jo hyvän aikaa, kärsimättömänä ovelle vilkuillen.
"Tervetuloa."
Mies hymyili pienesti, katsellen toista arvostellen. Ei huono, ei huono.
"Olen Minamoto no Ryosuke, kuten tunnuitkin tietävän. Esittelisitkö itsesi minulle ja kertoisit, mitä osaat?"
Ryosuke kysyi, näennäisesti keskittyen puhumiseen, mutta hänen vaaleansiniset silmänsä katselivat toista tarkkaavaisina, tarkastelivat huolellisesti vaaleanharmaan kimonon jokaisen pienenkin rypyn. Mies itse oli pukeutunut siististi tummansiniseen kimonoon, joka oli valmistettu varmastikin parhaimmasta kankaasta, mitä oli tarjolla.

"Olen kuullut paljon sinusta."
Samurai huomautti, vinkaten pienesti silmää toiselle. Kasvot olivat ihan miellyttävät, eikä toinen ollut liian laiha tai lihava. Ihan mukavan kokoinen varmastikin, tuntuisi hyvältä sylissä~ Hiukset sitten? Tavallista, mutta se jollain lailla viehätti häntä. Toinen ei näyttänyt ylitälläytyneeltä riikinkukolta istuessaan siinä nöyrästi, tuoden ehkä enemmänkin mieleen lakastaan karanneen kyyhkysen. Ja Ryosuke piti siitä. Ehkä naiset saattoivat joskus ylitälläytyä, mutta sitä hän ei odottanut mieheltä. Mikä olikaan karmeampaa kuin löytää vahvan koristeellisen kuoren alle piiloutunut ruma maalaiskana, kun tuo oli ensin esittänyt mitä harvinaisinta ja hienointa papukaijaa?
"Älä siis suotta ujostele, tule toki lähemmäs. Palvelijani tuovat meille pian jotakin kurkunkostuketta."

//Kauniisti hapuilen vähän uuden hahmon kanssa. Älä välitä siitä, kyllä se kohta tasaantuu~ :'D//

Kynttilöiden pehmeässä valossa, iltahämyn hiivittyä häivyttämään huoneen nurkat piiloon kuolevaisten silmiltä, Minamoto no Ryosuken silmät näyttivät hohtavan. Hetkeksi Katsuon silmät laajenivat aavistuksen, mutta pian hän painoi katseensa taas takaisin lattiaan. Ne olivat vain vaaleat kuin keväinen aamutaivas, eivät hohtaneet, mutta väikkyivät haaleina, vieraina. Oliko hänen verenperinnössään...? Ei, Minamoto no Saburoulla oli iän vaalentamat hiukset, mutta hän, ja kaikki muutkin Minamotot olivat kunniallisia japanilaisia.
”Minua kutsutaan nimellä Katsuo. Osaan pelata seurapelejä, keskustella, hallitsen hieman runoutta”, hän kertoi vaatimattomasti, jättäen mainitsematta näyttelemisen, tanssin, ruostuneet soittotaitonsa – ei hän pystyisi hyödyntämään niitä nyt, puhumattakaan siitä, että haluaisi jonkun asiakkaansa saavan selville hänen taiteestaan.
”Toivottavasti jostakin kyvystäni olisi teille iloa, Minamoto-sama”, hän lisäsi ja pysyi aloillaan, värähtämättä, tarkkaavaisen katseen alla, jonka tunsi mittailevan kehoaan.

Minamoto-saman lähestulkoon leikkisä huomautus sai hänen katseensa kohoamaan ylemmäs suorastaan rohkaistuneesti, mutta hän ei siltikään alkanut tuijottaa asiakastaan röyhkeästi – ei, hän oli aivan liian hienotunteinen sellaiseen, vaikka keskustelun alkamisen jälkeen ei myöskään epäkohteliaasti vältellyt noiden vaaleiden silmien tutkimatonta katsetta. Joku noin korkea-arvoinen, pian naimisiin menevä henkilö, jonka lähisuvussa oli joku niinkin mahtava, kuin Minamoto no Saburou... Hän näytti vahvalta, kasvoiltaan lujan miehiseltä, mutta iski silti silmäänsä ja katseli häntä niin avoimin ilmein, että näytti lähestulkoon innokkaalta pojalta, jolla oli pahat mielessä. Sitä Katsuo ei ollut osannut odottaa, mutta hän otti huomion merkille tarkkaan.
”Toivottavasti en ole pettänyt odotuksianne”, Katsuo vastasi murtaen tyynen naamion kasvoiltaan pienellä hymyllä, ja asettui käskystä Minamoto no Ryosuken vierelle, yhä kuitenkin kunnioittavan välin jättäen, istumaan.
”Saanko kysyä, Minamoto-sama, mitä ajattelitte juoda?” hanyoo kysyi pehmeästi keskustelua jatkaakseen, mutta samalla antoi katseensa siirtyä tarkkailemaan tummat silmät hämärässä valaistuksessa kiillellen harmaatukkaisen kasvoja. Aikainen hiusten värin menettäminen taisi olla peräisin hänen isoisältään, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan loihti kuin se olisi syntynyt luonnollisesti aavistuksen haaveilevan ilmeen kasvoilleen ja painoi hetken päästä katseensa sivuun, kuin olisi yhtäkkiä muistanut olevansa itseään arvovaltaisemman seurassa. Kevyt avaus pelille, vihje, että hän saattoi muka olla kiinnostunut muutenkin, kuin palkattuna tekemään työnsä – tällä kertaa se oli helppoa, sillä Minamoto-sama vaikutti sivistyneeltä persoonalta, eikä hän ollut ulkoisesti mitenkään epämiellyttävä.
”O-sakea, kaiketi? Sallinettekohan minun kaataa teille?” hän mietiskeli ääneen palvelualttiina, mutta loi vinon ja leikkisän katseen mieheen. Vai olivat tarinat Katsuosta lentäneet hänen edelleen... Nähdä saisi, mikä osa niistä oli herättänyt Minamoto-saman kiinnostuksen.

"Katsuo..."
Ryosuke toisti, maistellen nimeä, samalla kun kuunteli toisen puhetta, oikeastaan keskittymättä sen tarkempaa itse asiaan, tutkaillen vain ajatuksiinsa uponneena, kuinka sanat tuntuivat soljuvan niin kovin, kovin luontevasti toisen huulilta, sellaisina, kuin kuulija ne halusikin kuulla. Siinä tuo jollain tasolla muistutti hänen isoisäänsä, sillä Ryosuke huomasi, ettei voinut olla aivan varma tämän kyyhkysen tarkoitusperistä. Tuo vaikutti kovin viattomalta, vaatimattomalta, rauhalliselta ja ennenkaikkea vaarattomalta. Mutta jokin, samurai ei tarkkaan osannut sanoa mikä, sai hänen mielensä terästäytymään. Jokin tässä niin eheässä ja kauniissa, täydellisessä kokonaisuudessa yritti hennosti hipaisten saada hänen päänsä sisällä olevia varoituskelloja hiljaisesti kilkattamaan. Kenties... Kenties se oli tuo täydellisyys.

Kun ajatuksensa menivät jo liian syville vesille, mies ravistautui niistä irti ja hymyili vain pehmeästi.
"Kyllä, juuri sitä. Kaada toki, niin minä kaadan sitten sinulle."
Sanoissaan oli omituinen kädenojennus Katsuolle, sillä ei hänen olisi tarvinnut tarjoilla toiselle juotavaa, olihan tuo häntä alempana. Ryosuke oli sanoillaan nostannut toisen omalle tasolleen -ei ollut hänen tapaistaan roikkua niin tuskallisen tiukasti kiinni formaliteeteissa, eihän silloin voinut lainkaan nauttia ajastaan! Hän halusi tasaveroista seuraa, sillä palvelijoita talo oli jo täynnä.
"Katsuo-kun. Voit kutsua minua ihan vain Ryosukeksi, kun olemme kahden."
Mies kehotti, hämmentävänkin pehmeästi.
"Tahtoisitko itse asiassa... katsoa erästä runoa?"
Samurai kysyi, kun kaivoi esille aikaisemmin turhautumiseen saakka tutkimansa kirjeen, ojentaen sen toiselle.
"Se ei ole mikään tärkeä, kunhan vain mietitytti minua. Nauttisin suuresti, jos voisit lukea sen minulle. Ja tietysti pari muutakin runoa, vaikka lempirunosi."

Katsuo ei voinut olla sulkematta hetkeksi silmiään, kun Minamoto-sama totesi hänen nimensä ääneen, paljaana, hävyttömästi. Ei hän ollut puhutellut häntä, lausunut vain saamansa tiedon uudestaan, mutta samurain käytös alkoi kummastuttaa Katsuota. Yleensä kukaan ei menettänyt kykyään käyttäytyä, ellei ollut juonut itseään humalaan, ja Minamoto-sama aikoi vasta aloittaa. Tilanne muuttui jo absurdiksi, kun hän tarjoutui kaatamaan Katsuollekin lasillisen. Pienen hetken ajan omaa syliään tuijotettuaan hän muisti hengittää uudelleen ja vastasi harmaatukkaisen hymyyn.
”Minamoto-sama, teidän ei tarvitsisi -” hän aloitti pehmeän, kunnioittavaan sävyyn lausutun kieltäytymisen, mutta vaikeni pehmeän kehotuksen kuullessaan. Mies todella oli valmis tahraamaan oman, arvokkaan nimensä ja antamaan sen vapaasti käytettäväksi hänenkaltaisensa suuhun, yritti nostaa hänet rinnalleen, vaikka hän tiesi tasan tarkkaan arvonsa, eikä se ollut kenenkään Minamoto no Ryosuken kaltaisen lähelläkään.
”Olen syvästi kiitollinen ystävällisyydestänne, Minamoto-sama”, Katsuo kiitti hymyillen, mutta pitäytyen vanhassa puhuttelumuodossa, suostumatta tekemään sen kohdalla kuten mies halusi – ja toisaalta Minamoto-sama selkeästi halusi seuraltaan jotain muuta kuin palvelijan nöyryyttä.

Katsuon onneksi hän sai kohta käsiinsä palan paperia, jonka hän otti vastaan varovaisesti, kuin tuo runo olisi arvokkaampi kuin yksikään asia, mihin hän oli saanut koskea. Hiilenmustat silmät juoksivat ylös alas sen rivejä, ja runon sisäistettyään Katsuo lausui sen huolellisesti, varmasti, sanoihin parhaimpansa mukaan eläytyen, vaikka runo olikin kovin vanhanaikainen eikä kovin tuttu lajiltaan. Lukiessaan runoa hänen äänensä painui hieman matalammaksi ja voimistui kuin huomaamatta, melkein siihen tapaan, kuin jotkut näyttelijät lukivat vuorosanojaan. Lopetettuaan hän ojensi runon takaisin Minamoto-samalle, mutta jäi katselemaan paperia hiljaa sisällään sen merkitystä ihmetellen.
”... se on upea runo, vanha ja arvokas... onko se käsialaanne, Minamoto-sama?” hän kysyi hetken päästä tavalla, joka ei vaatinut kovin vahvasti vastausta. Runossa oli ollut jotain todella outoa, peiteltyä – se toi hänen mieleensä salaviestin. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään varmuutta tai todisteita runon eriskummallisuudesta heikon tuntemuksen lisäksi, joten Katsuo ei edes yrittänyt saada lisää selvää siitä.
”Valitettavasti en osaa nimetä teille lempirunoani... enhän ole siunattu kovin laajalla tietämyksellä kirjallisuudesta. Mutta jos sanoisitte ystävällisesti lempirunonne, voin lausua sen teille, Minamoto-sama.”

Ryosuke huokaisi hieman itsekseen. Kyllähän hän sen näki, ettei toinen tahtonut nousta samalla tasolle -toisaalta, kai heidän oli turvallista noudattaa tapoja, jotka joku oli aikojen kuluessa keksinyt. Ehkä sitten seuraavalla kerralla he jo olisivat hieman lähempänä toisiaan. Hän vielä kesyttäisi toisen, osoittaisi tuolle, että arvoasteikko oli välillä turhan jäykkä. Se hankaloitti asioita joskus turhankin paljon. Ainakin, jos luonnollisesta kanssakäymisestä oli kyse. Eivätköhän he vielä jossain vaiheessa sinuttelisi, samurai oli varma siitä. Hän opettaisi tälle uudelle seuralaiselleen vielä kaikenlaista, kunhan he ensin tutustuisivat. Ehkä sake auttaisi toista rentoutumaan, joten Ryosuke päätti kaataa toisellekin. Muutaman kupposen jälkeen tilanne olisi varmasti jo eri, rentoutuneempi. Ei hän kuitenkaan aikonut toista humalaan juottaa, ei sentään! Mutta jos nyt sen verran, että olisi mukavaa.

"Oi ei, ei se ole minun, vaan isoisäni. Hän on kovin viehtynyt... Hmm, tällaisiin vanhoihin asioihin..."
Ryosuke naurahti, päätään pudistellen, päättämättä lausettaan täydellisesti. Isoisänsä todella oli mitä omituisin tapaus, jopa Minamotoksi. Tai ehkä juuri siksi. Vaikka toinen oli sukua hänelle, ei hän tiennyt tuosta oikeastaan mitään. Ja se kenties olikin ylipapin tarkoitus, tuo ei koskaan kertonut mitään, ellei sillä ollut jotakin suurempaa merkitystä hänelle.
"Hmm, kieltämättä minunkin on myönnettävä, ettei kirjallisuus ole vahvoja puoliani... Mutta uskon, että varmaan tiedät Irohan?"
Se oli kuitenkin vanha ja kuuluisa runo. Jokainen, joka vähääkään tiesi ja osasi kirjoittaa, kyllä tunsi kyseisen pätkän.
"Kuulehan, Katsuo-kun... Osaatko tanssia?"
Mies uteli, tarkastellen toista, kun laski sakepullon pöydälle kaadettuaan Katsuollekin. Toinen näytti siltä, että osaisi. Tuollainen keho varmasti taipuisi suuntaan jos toiseenkin, hän saattoi vain kuvitella, miten notkea toinen saattaisi olla makuuhuoneen puolella...

Katsuo puristi kätensä kevyesti nyrkkiin, mutta rentoutti ne pienen hetken päästä. Minamoto no Saburoun kirjoittama runo. Hän oli päästänyt sen käsistään painamatta sitä mieleensä, muistaen vain hyödyttömiä kappaleita sieltä täältä, jotka haihtuisivat hänen mielestään ennen aamua.
”Vain menneisyyden kautta voi nähdä tulevaisuuteen, eräs tuttavani tapasi sanoa. Kunnianarvoisa isoisänne on äärimmäisen taitava, minunkaltaiseni voivat vain haaveilla saavansa tuollaista runoutta luettavakseen...” hän puheli kauniita korulauseita painamatta juuri merkitystä sanoilleen, mutta toivoen pinnan alla, että hän voisi saada lahjan... mutta tuskin, Minamoto-sama ei olisi niin hölmö, että antaisi Minamoto no Saburoun kirjoittaman runon tilaamalleen huoralle, vaikka hän laskettelikin pilaa niin monista hyvän käytöksen ja maun rajoista.

Kohteliaasti kuunnellen ja tyyntä huomiotaan koko ajan asiakkaassaan pitäen Katsuo kuunteli Minamoto-saman pohdintoja sulaen hymyyn tuttuakin tutumman runon tullessa puheeksi. Antamatta harmaatukkaisen odottaa hän lausui tutun runon ulkomuististaan.
”Kukkivat kukatkin
Lopulta kuihtuvat
Edes oma maailmamme
Ei ole ikuinen
Turhamaisuuden syvät vuoret
Ylitä tänään
Eivätkä pinnalliset unet
Enää petä sinua ”
Katsuo jäi hetkeksi hymyilemään itsekseen lausuttuaan runon. Se oli yksi niistä, joita Akimasa oli toistellut hänelle opettaessaan hänestä edes joten kuten sivistynyttä nuorukaista. Hän oli ollut niin iloinen, kun pikku suojatti oli vihdoinkin oppinut, ja vielä lopulta omaksunut kauniin käsialankin. Jos hän näkisi, missä hän käytti oppimiaan taitojaan...

Saken saapuessa huoneeseen runonluennan jälkeen Katsuo kaatoi kohteliaasti täyden kupillisen Minamoto-samalle, eikä voinut estellä, kun samurai päätti täyttää hänellekin kupin. Hän oli saanut pitää kiinni puhuttelutavastaan, ehkäpä tämä ele oli siis hyväksyttävissä – ja mikä hän oli kieltämään suuren herran mielitekoja, kun oli tullut niitä varta vasten täyttämään. Hyvin sivistyneesti ja hienovaraisesti Katsuo siemaisi kohteliaan maistiaisen omasta sakestaan ja lasketti sitten kuppinsa alas. Kitalakea pitkin hivelevä aromi lämmitti hetken ajan ohimoilla, ja liioitellen antautumuksensa vaikutusta Katsuo naurahti hiljaa suunsa kädellään peittäen.
”Haluaisitteko nähdä tanssimista, Minamoto-sama?” hän kysyi vastakysymyksen tummat silmät tuikkien.
”Olen syvästi pahoillani, mutten voi taata olevani arvoistenne kuuluisten geishojen tasolla taiteen parissa... mutta toivottavasti pystyn hyvittämään monet puutteeni teille vielä jotenkin...”
Hieman auliutta, hieman vihjailua, ehkä 'matalan joen tanssi' ja hän voisi päästä ehjänä tästä painostavasta kartanosta, jonka seinien sisällä kulki aivan liikaa salaisuuksia yhdellä, edes kymmenellä kerralla paljastettavaksi.

Ryosuke katseli vaiti toista. Vaikka tuo olikin vain huora, jonka hän oli sattunut tilaamaan, ei hän rehellisesti myönnettynä ollut osannut odottaa tällaista tapausta täyttämään iltaansa. Miestä hieman jopa ärsytti se, ettei hän oikein tiennyt, mitä Katsuoksi itseään kutsunut maksullinen halusi. Mitkä lopulta olivat toisen tarkoitusperät, mitä tuo oikein havitteli häneltä? Se kutkutti hänen mieltään, piti mielenkiintoa yllä -Ryosuke kun oli herkästi kyllästyvää sorttia. Hän halusi tietää, keiden kaikkien kanssa toinen oli ollut. Hän halusi tietää, mitä tuo osasi ja mitä olikaan tuon paksun ulkokuoren alla. Kuin toinen olisi ollut kuvajainen vedessä, vain välähdys siitä, mitä tuo hämmentävän sivistynyt viihdyttävä oikeasti oli. Kuin vedenpinnasta heijastuva kuvajainen tai lyhdynvalon seinälle luoma varjo. Samurai tiesi, ettei ollut luonteeltaan kärsivällisin ja toivoi, että saisi otettua tästä mystisestä vieraastaan sekvän ennenkuin kyllästyisi.

"Älä suotta pahoittele. Olen varma, että osaat tanssia paremmin kuin annat ymmärtää..."
Ryosuke vinkkasi silmäänsä, suoden Katsuolle leveän virneen. Hän todella tahtoi nähdä, mihin tuo taipui, sillä ei se ollut maksullinen eikä mikään, joka ei osannut tanssia. Se määritteli paljon myös sen, mihin kenties tanssin jälkeen päädyttäisiin. Mies maistoi sakeaan. Se oli hyvää, kuten yleensä. Ei heidän taloonsa hankittu edes mitään huonoa juotavaa, oli kyse sitten teestä tai sakesta. Se lämmitti mukavasti ja jahka tuo pikkuinen kyyhkynen olisi hieman tanssahdellut hänelle, he voisivat syventyä tuon jalon riisiviinan saloihin pintaa syvemmältä...
"Millaisen tanssin ajattelit tällä kertaa suoda minulle?"
Hän kysyi, hieman ehkä ovela pilke vaaleissa silmissään, lyhtyjen valon heijastuessa niistä, saaden ne näyttämään tavallistakin kirkkaammilta. Tai ehkä se vain oli riisiviinan tekosia.

Vaikka sievästi hymyilevien kasvojen ilme ei muuttunut miksikään, kääntyi Katsuon ajatusten pyörre ympäri aiheuttamatta värettäkään peilityynelle pinnalle. Minamoto-saman vaaleiden silmien syvä tuijotus... ensimmäistä kertaa Osushinissä hän tunsi edes etäisesti paljastumisensa, epäonnistumisensa mahdolliseksi, sillä nuo taivassilmät todella katsoivat näkemäänsä, eivät hämääntyneet silmänkääntäjän koreista eleistä vaan ymmärsivät niiden alla piilevän tempun. Samurain epäonneksi shinobi oli elänyt häntä kauemmin, oppinut piilottamaan ne pienet liikkeet näkyviltä, joita temppuihinsa tarvitsi – mutta kukaan ei ollut pitkiin aikoihin tarkkaillut häntä hänen taitojensa ja palvelujensa sijaan. Tuo pienenpieni aavistus leikillisessä katseessa, keskittyminen ja odotus, joka näkyi sakekuppia löyhästi pitelevässä kädessä, se oli tarpeeksi, jotta Katsuo hylkäsi kaikki aikomuksensa viihdyttää asiakastaan vain puolivillaisesti saadakseen illan olemaan nopeammin ohi.

Vastaamatta Minamoto no Ryosuken kysymykseen Katsuo nousi liki äänettömästi ylös – edes hänen kallein kimononsa ei kahissut koskaan niin sulokkaasti kuin aito silkki. Se olisi kuitenkin voinut olla monikerroksinen, taidokkaasti kirjottu, valossa kiiltelevä näyttämöasu mustatukkaisen kasvojen vaipuessa hartaiksi hänen astuessaan hieman kauemmas sinisilmäisestä samuraista. Se oli vain pelkistetty, lyhyt koreografia, jonka avulla hän oli aikoinaan opetellut 'liikkumaan kuin nainen' voidakseen esiintyä paremmin, mutta se oli silti paras, jonka hän vielä osasi. Hänellä oli vain yksi viuhka mukanaan tottumuksesta kimonon kaula-aukon sisään kiilattuna, mutta tyhjäkin käsi asettui kuin pitelemään näkymätöntä viuhkaa, sormet herkkään otteeseen taipuneina. Säestyksenään ainoastaan sisäpihan kautta sisään kantautuva hiljaisuus Katsuo aloitti hitaan ja arvokkaan viuhkatanssin, antoi käsiensä kaarten ojentua sulokkaasti, askeltensa kulkea hallitusti ja kuulla mielessään musiikin, jonka tahtiin liikkeet suoritti. Vaikka kyseessä oli vain mukaelma, joka oli opetettu hänelle auttamaan keskittymisessä ja liikkeidensä ymmärtämisessä, ja yleisönä oli vain samurai, jolla ei loppujen lopuksi olisi hänelle mitään merkitystä, Katsuo tanssi sillä vakavuudella, jolla esitetään suurin taidonnäytteensä kaikista eniten arvostamalleen henkilölle. Hänen ylpeytensä esti häntä tekemästä vähempää, esittämästä jotain leikillistä ja tavanomaista, kun joku todella oli katsomassa mitä hänestä löytyi.

Esityksensä jälkeen Katsuo jäi hetkeksi paikoilleen viimeiseen asentoon, mutta asettui sitten jälleen kerran polvilleen istumaan Minamoto-saman vierelle. Hänen hengityksensä kohotteli hartioita kevyesti mustien silmien katseen kohdatessa liki haastavasti siniset.
”Oliko tanssi... mieluisenne, Minamoto-sama?” hän kysyi hiljaa, ääni matalana.

Ryosuke oli lumoutunut. Kuin aika olisi hidastunut, kuin se olisi ollut syvänä virtaavaa, rauhallista vettä. Hän näki tarkasti jokaisen askeleen, pisti merkille norjan kehon jokaisen liikkeen, kuin hän olisi voinut nähdä yksittäiset lihassäikeetkin. Tilanne oli lähes henkeäsalpaava, mies tunsi unohtuvansa hetkeksi vain katselemaan. Tuo maksullinen oli jotakin aivan muuta, jotakin, mikä ei ollut toisen arvoaseman arvoista. Jotakin sellaista, että se sai Ryosuken lyömään yhden lyönnin jopa turhankin kipeästi, kun hän ymmärsi, että tuo oli myös jotakin sellaista, mitä hän ei koskaan voisi tavoittaa. Tuulenhenkäys, mereltä puhaltava suolainen tuulahdus, joka kannatti linnut avomereltä takaisin tukevalle maalle. Jotakin sellaista, jonka hän oli joskus aistinut vierailtuaan shintotemppelillä. Se tunne, hän tunsi sen verensä kuumana virtauksena pitkin suoniaan, pienenä pistelynä sormenpäissään. Jokin toisessa veti häntä puoleensa kuin lyhty yöperhosta. Hän polttaisi siipensä, mikäli lentäisi liian lähelle. Polttaisi ne varmasti tuhkaksi saakka.

Silloin Ryosuke tajusi, mikä se oli. Vaara, jonkinlainen uhka? Se oli läsnä toisen olemuksessa, piilotettuna. Juuri se häntä kiehtoi. Tuo ei ollut kuten useimmat. Tuo ei ollut tavallinen. Tarkkaan hän ei silti tiennyt, mikä toisessa niin uhkaavaa oli. Mutta se oli samanlaista, kuin hänen isoisässään. Jotakin sellaista, mitä ei tavallisissa kaduntallaajissa ollut. Jotakin, mikä sai ihmiset katsomaan heitä hetken pidempään. Hän tunsi, kuinka verensä oli kuumempaa kuin aikaisemmin, se virtasi pienimpiinkin hiussuoniin saakka kiehuvan kuumana. Hän oli varma siitä, että se johtui tuosta tanssista, jota hän oli saanut todistaa. Se taito, jolla toinen oli liikkunut, se ei ollut tästä maailmasta. Ei inhimillistä. Ei millään muotoa, se ei voinut olla. Kukaan kuolevainen ei olisi kyennyt liikkumaan tanssin vaatimalla sulokkuudella. Ja sen Ryosuke tiesi, hän oli nähnyt kymmeniä, ellei satoja geishoja ja muita intiimimpiä viihdyttäjiä. Hän tiesi täsmälleen, ettei tuollaista voinut oppia kuin harjoittelemalla. Ja kun oli harjoitellut monta vuotta, luonnollinen kauneus usein oli jo mennyttä, jolloin tanssista puuttui jo olennainen osa. Esittäjä kuvasi tanssiaan, ja jos esittäjä oli ruma... niin oli myös tanssi tuomittu epäonnistumaan. Tanssijan aika oli jo silloin auttamattomasti ohi.

"Kyllä. Kiitos, Katsuo-kun."
Ryosuke vastasi hitaasti, näyttäen olevan jollain lailla omissa ajatuksissaan, katsomatta toista heti. Kuin heikossa transsissa. Mies kuitenkin ravistautui irti, vain kohdatakseen tummien silmien haastavan katseen. Hitaasti samurai ojensi kätensä, koskettaen toisen leukaa, sipaisten peukalollaan kevyesti, lähes koskettamatta, viihdyttäjänsä pehmeitä huulia.
"Kuka sinä olet? Ei... Mikä sinä olet?"
Mies kysyi hiljaa. Äänensä oli aavistuksen käheä, kuin hän olisi puhunut vasta unesta herättyään.

Jokin sanaton oli muuttunut, kun Katsuo oli asettunut tanssinsa jälkeen istumaan takaisin Minamoto-saman vierelle. Hän ei ollut enää halpa huora miellyttämässä ylhäistä herraansa, vaan samurain katse oli avautunut sisäänpäin – hän oli se, joka katsoi ja tarkkaili, ja ainakin pienen hetken ajan hän näki jotain, jotain kuvaamatonta taivaansinisissä silmissä, jotain, mikä sai kymmeniä kuvia keväästä tulvahtamaan hänen mieleensä. Hänen pieni tanssinsa oli tehnyt tuosta talonsa herrasta hetkeksi heikon – mutta se oli myös jättänyt hänet omat silmänsä syviksi kuin talvinen lampi, vaikka suu olikin pelkkä ilmeetön viiva hänen kasvoillaan.

Vasta tulikuumalta hänen viileää ihoaan vasten tuntuva kosketus sai Katsuon ylpeän tyynen ilmeen muuttumaan eläväksi jään sijaan. Kosketus, aavistus siitä hänen huulillaan – se herätti hänet huomaamaan, kuinka pitkälle hän oli mennyt vain yhden monien asiakkaiden joukossa takia. Kähet, matalat sanat saivat väreet kulkemaan hänen hiusrajastaan niskaan, ja mustatukka käänsi kasvonsa pois sinisten silmien katseen alta, pois lämpimästä kosketuksesta.
”... vain puunhakkaajan orpolapsi, ja nöyrin palvelijanne”, hän vastasi hiljaa, mutta kohotti sitten kätensä hetki sitten kasvojaan koskettaneen käden päälle. Kylmät, hoikat sormet puristuivat kevyesti elämää sykkivien, niitä suloisesti polttavien ja miekkailun vahvistamien sormien ympärille.
”Voin vain toivoa... että se kelpaa vastaukseksi”, Katsuo kuiskasi sitten ja hitaasti loi katseensa taas sinisiin silmiin. Oli kuin hän olisi sittenkin nähnyt Minamoto-saman joskus aikaisemminkin näin, nostalginen tunne, ja se täytti hänen rintansa haikeudella. Tuntui melkein pyhäinhäväistykseltä nojautua lähemmäs, raottaa huuliaan, painaa silmäripset varjostamaan kaipaavaa katsetta. Hän ei olisi halunnut tehdä sitä, ei käyttää hyväkseen tilannetta, joka oli avannut heille molemmille pienen raon heidän maailmojensa väliin. Hänellä oli kuitenkin velvollisuutensa täytettävänään, eivätkä sellaiset pienet, heikot tunteet olleet estäneet häntä koskaan aikaisemminkaan.

"Ehkä tällä erää, Katsuo-kun..."
Mies kuiskasi, matalalla äänellä, joka oli edelleen käheä, mutta samaa aikaa lempeä. Hän ei halunnut pilata hetkeä puhumalla liikaa tai liian lujaa. Ei. Tämä hetki oli nyt, heidän välillään vallitsi hauras, näkymätön side. Se rikkoutuisi vielä aivan pian, mutta Ryosuke yritti parhaansa, jotta olisi saanut läpikuultavan sillan säilymään vielä häivän pidempään. Tilanne sai hänet tavallaan jopa surulliseksi, sillä ei ollut varmaa, tavottaisivatko he saman enää koskaan uudestaan. Ehkä eivät. Sitä ei voinut tietää. Tai ei ainakaan hän voinut.
Ryosukea ahdisti. Kuin hän olisi viimeinkin löytänyt jotain, mitä oli tietämättään kaivannut koko elämänsä ajan. Kuin hän olisi viimein maistanut mitä harvinaisinta ja maukkainta hedelmää, vain tietääkseen, ettei ollut mitään ensimmäisen maistiaisen veroista. Hedelmä ei enää koskaan olisi sama, hän tuskin saisi kokea enää samanlaista sensaatiota, joka myllersi mielessään ja täytti kehonsa omituisella kaipauksella.

Samurai tiesi, että kun heidän huulensa koskettaisivat, ei takaisin enää pääsisi. Se olisi kuolinisku sille, mitä heidän välillään oli ollut. Mutta pieni toivonkipinä kyti mielessään, suostumatta kuolemaan Katsuon viileän kosketuksestakaan. Ehkä he vielä löytäisivät sen uudetaan. Ehkä. Toivottavasti.
Mies antautui lopulta pehmeään suudelmaan, pidellen toisella kädellään edelleen hellästi kiinni toisen leuasta. Aika tuntui pysähtyvän. Kylmyys! Viiltävä kylmyys tuntui jäädyttävän hänen kasvonsa, se tuntui virtaavaan hitaasti kaulaansa pitkin rintakehälle, olkapäille, käsivarsiin ja vatsaan. Samaa aikaa hän tunsi kuitenkin olevansa kuin tulessa. Liekit polttivat hänen sisintään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kätensä ote tiukkeni hetkeksi, mutta vain aavistuksen verran, ennenkuin hän irrotti, hitaasti, varoen. Huulensa tapailivat sanoja, eikä mies heti tuntunut muistavan, kuinka puhuttiin.
"...Enkai... satuttanut sinua...?"
Samurai kysyi hiljaa, eikä äänensä edes ollut kuiskausta kummempi.

Mikä hän oli... mikä hän oli? Mikä Minamoto-sama oli? Kuinka muutama katse oli voinut luoda kahden tuntemattoman välille, ostajan ja maksullisen, joiden oli tarkoitus vain jakaa hetki kehojen lämpöä keskenään ja erota sen jälkeen, kun maallinen, turhamainen nautinto oli saatu tyydytettyä. Se oli kuitenkin vain katseiden ja liikkeiden luoma hauras side, suorastaan olematon, pelkästään hämärän illan ja tuulen kahinan puissa luoma kuvajainen tuttuudesta. Huulien painuessa yhteen Katsuo kuuli sen jo ritisevän kuin ohut jääkerros joen yllä, joen, joka virtasi säälimättä eteenpäin ja pyöritti koskissaan yhteenkasvaneet kukatkin erilleen, puhumatta hetken aikaa toistensa sydämien läsnäolon tunteneet ventovieraat.

Ryosuken huulet olivat kuumat, kuin palavaa öljyä olisi valunut hänen huulilleen, kielelleen, kurkkuunsa, täriseviin sormenpäihin leualla lepäävän käden iholla. Hän suuteli leimua, joka kohisi vapaana ja poltti esteet tieltään, mutta samalla tunsi tavallisen miehen huulet omillaan, maistoi saken ja syljen, tunsi vielä vaimean halun. Vielä hetkeksi vahva samurai tiukensi otettaan kuin haluamatta koskaan päästää irti, mutta vetäytyi sitten häkeltyneenä, kuin lumottuna – ja Katsuo tuijotti häntä ilmeettömin kasvoin tuntien huurteen sulavan ilmaan suupielestään. Hän kosketti sitä kevyesti kykenemättä vastaamaan herransa sanoihin. Painajaiset... kuinka ne nousivat hänen mieleensä tällaisena hetkenä? Polte hänen huulillaan, kauas pakeneva kevättaivas, musta vesi joka painoi hänen kehonsa pohjaan liikkumattomana – hän oli nähnyt ne monta kertaa unissaan, mutta nyt tunsi ensimmäistä kertaa katoavaisuuden niiden takana.
”Ei... ette satuttanut, Ryosuke-sama”, hän kuiskasi hiljaa hymyillen sisäänpäinkääntynyttä, haikeaa hymyä ja painoi hetkeksi katseensa alas. Rauhallisin liikkein hoikat kädet avasivat kimonon vyön, antoivat päällimmäisen, kirjotun kankaan valahtaa maahan, ja valkoinen aluskimono valui hitaasti alas olkapäiltä. Vielä tarvitsi aukaista naru, joka oli pidellyt pitkiä, mustia hiuksia kiinni, ja Katsuo lasketti kätensä Ryosuke-saman harteille vetäen hänet uuteen suudelmaan. Ainakin tällä kertaa... ei tuntunut pahalta antautua.

Ryosuke katseli haikeana viihdyttäjäänsä. Kuinka hän tiesikään, että aamun tullessa toinen olisi jo poissa. Tuon viileys, joka viimeinkin tuntui jäähdyttävän sisällään riehuvan tulen, laimentaen sen poltteen ensimmäistä kertaa elämässään edes siedettäväksi. Hän sai huomata olleensa väärässä. Mikään ei voinut poistaa tätä poltetta, joka velloi sisällään, kaivaten vapauteen, mutta Katsuo... Tuo tuntui tuovan hänelle helpotuksen. Edes hetkeksi. Kuin hän olisi koskettanut enemmänkin kivipatsasta kuin elävää ihmistä, siinä suudellessaan noita jäätävän kylmiä huulia, maistaessaan niiltä myös oman makunsa. Kätensä kietoutuivat hellästi toisen ympärillä, vahvat harjoittelun voimistavat sormensa sivelivät lumivalkeaa ihoa, miehen juoksuttaessa sormenpäänsä toisen niskalta selkärankaa pitkin alemmas, hellästi ja varoen, kuin olisi pelännyt rikkovansa toisen. Oli harvinaista Ryosukelta olla näin hellä vain jotakin huoraa kohtaan. Mutta ei, Katsuo oli jotakin muuta. Tuo ei ollut 'vain' huora. Mies oli jo äänettömästi päättänyt ottavansa tarkemmin selvää toisesta. Hän selvittäisi, mitä tuo piilotteli. Mikä kätkeytyi noiden tummien silmien taakse, mikä oli jotakin sellaista, mitä toinen ei vapaaehtoisesti tuonut esille, mutta mitä tuo oli vahingossa tullut paljastaneeksi hänelle?

Mies kuljetti pehmeästi kättään mystisen viihdyttäjänsä kylkeä pitkin, hamuten hellästi huulillaan toisen kaulaa. Väistämätön oli edessä, ja vaikka se usein hänelle olikin se tärkein osuus kaikenlaisessa kanssakäymisessä, ei se tänään tuntunut kuin viivyttävän pakollista. Hän menettäisi Katsuon pian jollekin toiselle. Ei, se ei häntä haitannut. Katsuo saisi viihdyttää muita niin paljon kuin tahtoi... mutta ainoa pelkonsa oli, ettei mies enää ikinä palaisi hänen luokseen. Hän pitäisi huolen siitä, että tuo palaisi. Ei ehkä heti, ei ehkä viikkojenkaan päästä. Mutta tuo palaisi. Kuten syksyn jälkeen seurasi aina talvi, tuo palaisi kylmänä henkäyksenä viilentämään Ryosuken sisuksia korventavan poltteen. Toivottavasti tarpeeksi aikaisin, ennenkuin hän olisi enää pelkää hennosti savuavaa tuhkaa.

Katsuo sulki silmänsä ja antoi päänsä vajota taaksepäin, kaulan kaartua avoimeksi kuumille huulille, käsiensä valua avaamaan tien sormille hänen rinnalleen, kyljilleen, keholleen. Jokainen kosketus jätti tulivanan loimuamaan hänen ihoaan vasten, kunnes kylmyys sai liekit huurtumaan ja vaipumaan sumuksi. Ryosuke oli hellä, tarpeettoman hellä, ja se sai Katsuon huulet kaartumaan liki kipeään hymyyn, jonka hän piilotti pitkien hiustensa taa pään kallistuessa sivulle vetämään henkeä suudelman katkettua hetkeksi. Hitaasti, kuin hentoon tanssiin antautuneena hänen kylmyytensä, Ryosuken kuumuus, ne kietoutuivat toisiinsa ja heidän väliinsä vajosi lempeä lämpö.

Vahattu puu kohtasi hänen olkapäänsä, hän veti Ryosuken ylleen, uskaltautui avaamaan hetkeksi silmänsä nähdäkseen kevättaivaan samurain silmissä. Liki ääneti, liki huomaamatta vaatteet liukuivat pois vahvan, kurinalaisen ruumiin yltä. Hänen huulensa kaipasivat toisen huulten lämpöä, etsivät sitä ahnaasti, pitkät ja hoikat kädet vetivät tuon valkean hyytävän pakkasen sisään, lumimyrskyn tyyneen pisteeseen, joka nielaisi värisevän lämmön ilman, että se jätti jälkeäkään valkoisen lumen tanssiin. Niin... huolimatta haikeasta tuttuuden tunteesta tämä ei ollut rehellistä, ja Katsuon mieli katosi sitä syvemmälle kylmän muurinsa taa, mitä vahvemmin Ryosuken liekit sitä yrittivät lämmittää. Hän ei ollut siellä vapaaehtoisesti, hän ei ollut siellä Ryosuken tähden – hän oli siellä uskollisuutensa takia, velvollisuutensa takia. Hän vain sulki silmänsä ja kuvitteli olevansa joku muu, jossain muualla, ja antoi kehonsa toimia kuten aina ennenkin, vaikka tällä kertaa hän tunsikin pettävänsä teoillaan, pakenevansa pelkurimaisesti jo kerran itsensä näytettyään takaisin tavalliseen, tympeään, piilotettuun olemassaoloonsa.

Ja Ryosuke huomasi sen. Hänkin oli paikalla velvollisuutensa takia. Tämä ei ollut sitä, mitä hän halusi, vaikkei olisikaan uskonut niin itselleen myöntävänsä. Hän ei tahtonut tätä intiimiä hetkeä. Mies tahtoi takaisin sen lyhyen, viipyneen häivähdyksen, jakson ajassa. Se oli ollut jotakin sellaista, mitä hän ei ollut kokenut koskaan aikaisemmin. Se jäinen virta, hänen sydämensä sykähti kipeästi, kun mies edes muisteli sitä -muisteli kuin vanha mies nuoruudenpäiviään, vaikkei tapahtuneesta ollut kuin muutama minuutti aikaa. Silti se tuntui kuin tapahtuneen ikuisuus sitteen. Kenties aika oli jo ehtinyt kultaamaan muistot paksulla lehtikultakerroksella, sivellyt piiloon kaiken epätäydellisyyden heidän elämässään.

Samurai toimi, kuten oli aina toiminut. Tottumuksesta. Hän tiesi, että he nauttivat tästä, mutta jotenkin omituisella tavalla se tuntui toissijaiselta. Kuka tilasi huoran kotiinsa, ellei tahtonut juuri sitä, mitä huoralta yleensä haettiin? Pelkkä ajatuskin tuntui omituiselta. Kai he olivat omien tapojensa, käyttäytymissääntöjensä orjia, siitäkin huolimatta, että Ryosuke oli yrittänyt niitä aikaisemmin rikkoa, yrittänyt tosissaankin. Mutta ei. Siitä ei ollut lopulta ollut sen enempää hyötyä. Heidän vartalonsa kietoutuessa toisiinsa Ryosuke tunsi enemmänkin surua. Hän kaipasi sitä tunnetta, minkä Katsuon tanssi oli hänessä herättänyt. Mitä se sitten olikin ollut, sitä hän ei tiennyt, mutta janosi edelleen. Ehkä se oli jumalten lähettämä viesti? Ei, Ryosuke ei liiemmin uskonut sellaiseen. Ei, vaikka isoisänsä oli shintotemppelin ylipappi. Ei se kulkenut suvussa, valitettavasti ei. Kehonsa janosi Katsuota, mutta ei sitä, joka makasi allaan. Ei sitä, jonka iho kosketti hänen omaansa. Ei sitä, jonka huulet olivat kylmät kuin jää. Mies ei osannut selittää sitä, mutta jotenkin hän kaipasi Katsuota. Sitä, joka oli tuon silmien tummassa syvyydessä, ikuisuuden pohjattomassa kaivossa, jonne Ryosuke ei pelännyt enää sukeltaa. Hän enemmänkin pelkäsi, ettei enää koskaan löytäisi sinne, minne oli jo kerran päässyt kurkistamaan. Vaaleansiniset silmänsä välkähtivät aavistuksen, mutta mies sulki silmäluomensa, hukuttaen kaiken jälleen uuteen suudelmaan -kuinka monenteen, sitä hän ei enää tiennyt. Suudelmat sulautuivat yhdeksi, hyväilyt eivät enää olleet yksittäisiä ja se kylmyys, joka toisesta huokui, tuntui jäädyttävän hänen sydämensä ikiroutaan.

Lattia tuntui viileältä hänen kylkeään vasten. Mies siirsi varovasti omaa kimonoaan paremmin heidän ylleen jonkinlaiseksi peitoksi. Ryosuke ei tahtonut, että kaikki vielä loppuisi. Oli hämärää, sillä lyhdyt olivat sammuneet. Huonetta valaisi ainoastaan kalpea kuu, joka avonaisesta puutarhaan antavasta ovesta hennosti loistaen sai Katsuon paljaan ihon hohtamaan kuin lumihanki. Tai siltä samuraista ainakin näytti. Hän kääntyi selälleen, päästämättä toista pois kainalostaan, yrittäen vielä hetken pitkittää väistämätöntä. Jokin kiinnitti huomionsa. Keltainen piste lensi kuunvalossa, hohkaten hentoa kellertävänvihreää valoa.
"... Tulikärpänen..."
Hän mutisi, hieman ihmeissään. Eivätkö ne kaikki olleet jo kuolleet, vai näkikö hän näkyjä?

Katsuo piti silmiään pitkään kiinni unohtaen kovan lattian selkänsä alla hengittäen hiljaisesti vain aavistuksen raollaan olevien huuliensa välistä. Se oli niin outoa... hänestä tuntui, ettei hänen tarvinnut puhua, tarvinnut leikkiä sitä sanaleikkiä, joka käytiin lähes aina maatessa vierekkäin, kehot raukeina ja toistensa kosketuksen oppineina. Tuntui oudolta, kuinka nyt tuo toinen keho oli hänen vierellään, monia koskettanut keho, hänen oman myydyn kehonsa vieressä, mutta sillä hetkellä jakamassa pienen, kimonon rajaaman tilan keskenään. Hän lähtisi pian, Katsuo tunsi sen jo jaloissaan, mutta hänen rintaansa oli hautautunut aavistus lämmöstä, mikä sai hänet jäämään aloilleen kuin nukahtaneena, kuin toiseen maailmaan ajautuneena.

Vasta hiljainen sana sai Katsuon raottamaan hitaasti silmänsä. Tulikärpäsen kellertävä hohde heijastui hänen mustista silmistään.
”Ei ole niiden aika...” hän sanoi ääni vaipuneena, mutta silti oudon kuuluvana syvässä hiljaisuudessa. Varovaisesti, hieman jäykästi hän kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja kohotti kätensä, kurotti sormensa niin ylös kuin pystyi, mutta tulikärpänen laskeutui kattoon jääden auttamatta ulottumattomiin. Hetkeksi hän jäi kurottelemaan kohti tuota mahdottoman kaukana olevaa pientä valopilkkua, mutta veti sitten kätensä rintaansa vasten hymyillen pienesti. Hetken epäröinnin jälkeen sormet levittyivät vasten Ryosuken rintakehää, vielä viimeiseen kosketukseen, vielä viimeisen kerran tuntemaan lämmön, jota mies hohkasi.
”... lähdön hetki on koittamassa, Minamoto-sama”, hän totesi sitten hiljaa ja nousi ylös, nosti vaatteensa lattialta ja puki ne yllään hitaasti, lähes juhlallisesti. Hänestä ei tuntunut tarpeelliselta jäädä pidemmäksi aikaa. Hän... hänen palvelujaan ei haluttu enempää, hän pystyi aistimaan sen. Hiljaisuus, ilmassa maistuva muisto hetkestä ennen täydellisen läheisyyden heidän erottamistaan toisistaan – se vaivasi hänen sydäntään, ja hän halusi pois. Yleensä hän ei tuntenut mitään öisin, yleensä hän kykeni kulkemaan ne antamatta suoran selkänsä kallistua, mutta tämä yö oli muuttunut odottamattomasti aivan toiseksi, kuin mitä siitä olisi pitänyt tulla.

Täysin pukeutuneena, mustat hiukset yhä vapaina Katsuo kääntyi katsomaan Minamoto-samaa, melkein avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sittenkin kasvoillaan tyyni, lukematon ilme. Sinisilmäinen samurai oli vaarallinen, vaarallinen hänelle! Eikä hän vieläkään osannut vastustaa tuollaista katsetta, rehellistä, suoraan näkevää katsetta, vaikka hänen oli saanut nähdä jo monesti, mitä sellainen katse edelsi. Hänen täytyisi muistaa tulevaisuudessa entistä terävämmin tehtävänsä, roolinsa, hänen velvollisuutensa – se mikä hän oli, kylmä teräs, joka etsiytyi niiden sydämiin, joiden haluttiin kuolevan.
”Onko vielä ...jotain, jolla voisin teitä ilahduttaa, Minamoto-sama...?” hän kysyi hiljaa, velvollisuuden ja odotusten pakottamana. Hän ei halunnut enää koskaan kohdata yöllä noita vaaleita silmiä. Hän ei enää suostuisi vajoamaan tuohon vaaralliseen syleilyyn. Tyynen lammen pinnan poikki juoksivat yhä suuret värekehät, vaikka siihen heitetty kivi oli jo uponnut aikaa sitten pinnan alle, piiloon ja osaksi sen syvää mustuutta – mutta hänellä ei silti ollut varaa kokeilla kestäisikö lampi vielä toisenkin kiven ilman, että se muodostaisi pyörteen, joka myllertäisi sen pohjamutia myöten.

Ryosuke ei sanonut mitään. Hän katseli toisen kättä hiljaisena, katseli tulikärpästä ja Katsuon kasvoja. Vaaleat silmänsä tuntuivat uneksuvilta. Hän ei tahtonut päästää toista vielä menemään. Ei vielä! Vaikka silti samurai tiesi, että se olisi väistämätöntä. Se oli osa säännöstöä, protokollaa, etikettiä. Toisen oli mentävä. Mutta ehkäpä, ehkäpä hän kirjoittaisi toiselle jotakin... Vaikkei ollutkaan kovinkaan hyvä kirjoittamaan. Ei. Se olisi pyhäinhäväistys. Jotakin muuta. Jotakin sellaista, minkä vain Katsuo ymmärtäisi, jotakin sellaista, mikä muistuttaisi häntä siitä hiipuvasta tunteesta, joka vielä jossakin syvällä sisimmässään kutkutteli häntä. Tai sitten mies vain kuvitteli. Lattia oli kova ja kylmä. Tuuli oli vilpoinen. Hän tunsi olevansa kuin tuo yksinäinen tulikärpänen. Hukassa, täysin hylättynä, vailla päämäärää. Se kuolisi pois, kuten kaikki sen kumppanit. Ei ollut tulikärpästen aika... Ei ollut niiden aika... Lause kaikui hänen mielessään, pauhasi tärykalvoillaan kuin tuhat sotatorvea, tuntuen voimallaan lähes saavan hänet sokeaksikin.

"Pyydän sinua vielä palaamaan... Ja tahtoisin sinun suostuvan siihen, Hotaru-san..."
Mies kuiskasi, katsomatta heti toiseen, maaten vain paikoillaan, tuijotellen kattoon, mutta huomasi pian hukanneensa tulikärpäsen. Kenties se oli lentänyt tiehensä, tai ehkä kohdannut loppunsa, sen hohdon himmetessä kuin tähdenlennon. Hitaasti samurai kohosi istumaan, hieraisten otsaansa. Muutama suortuva oli karannut muuten niin huolelliselta nutturalta ja tummaharmaat kiehkurat kehystivät miehekkäitä kasvoja pehmeinä laineina. Hän kaivoi kimononsa kätköistä pussukan, jota ojensi Katsuolle.
"Ota se. Uskon sen riittävän maksuksi."
Mies lausui, katsomatta toiseen, kuin olisi katsomalla toisen voinut kadottaa savuna ilmaan. Rahaa oli siinä enemmän kuin tarpeeksi, melkein kaksi kertaa sen, kuin Katsuon olisi pitänyt maksaa.
"... Osta itsellesi toinen viuhka... Jossa on kurkia..."
Hän mutisi, tuntuen olevan hieman omissa maailmoissaan.

Ilma seisahtui aloilleen ja pidätti hengitystään. Katsuon katse kipusi kattoon, puuhun, joka näytti mustalta, äärettömältä massalta, johon kuun heikko, vaillinainen kajastus ei yltänyt. Hänen nimensä ei ollut Hotaru... eivätkä tulikärpäset lentäneet talvisin. Tyhjin silmin hän vilkaisi istumaan kohottautunutta samuraita, näki kuinka ohuen hikikerroksen kiilto sai lihakset, vahvat hartiat, jämerän vatsan piirtymään esille pimeydestä kuun kajastamana. Yhä edelleen vaaleat silmät hohtivat pimeässä, hehkuivat vähäisessä valossa.
”... ei ole tulikärpästen aika”, Katsuo hengähti hiljaa ja käänsi katseensa pois, kohentaen kimononsa istuvuutta yllään, seisoi valmiina lähtemään.

Rahan hiljainen, kankaan vaimentama kilahdus sai hänet kääntämään kasvonsa takaisin Minamoto-saman puoleen – eikä hän kyennyt estämään inhoavaa katsettaan, kerrankin ei pystynyt, vaan hänen täytyi painaa käsi poskelleen ja kääntää kasvonsa takaisin varjoihin.
”Ettekö jo... maksaneet O-chikalle? Näin myöhään... rahan kantaminen houkuttaa vain rosvoja, Minamoto-sama”, hän vastasi viileästi, vaikka joutuikin pitämään taukoja puheessaan, jottei hänen äänensä alkaisi täristä. Se oli ollut vain tanssin syytä... vain tanssin takia. Lapsellisen pienen tanssinumeron takia, hänen vanhan muistonsa takia. Jokaisella oli omat narunsa, joista vetämällä saattoi saada aikaan ihmeitä, hän oli vain sattumalta onnistunut tarttumaan Minamoto-saman nauhaan ja nykäisemään siitä juuri oikein. Huora, näyttelijä, tanssija, taiteilija – mikä hän olikin, sillä ei ollut väliä, ja niin hän oli kyennyt jatkamaan jo pitkään. Helpottunut hymy, aidompi kuin yksikään aikaisemmista ja ainoa, joka ylettyi Katsuon silmiinkin, levisi hänen kasvoilleen hänen kääntyessä kumartamaan vielä asiaankuuluvasti jäähyväisiksi Minamoto-samalle.
”Toivottavasti tapaamme uudestaan, Minamoto-sama, näin hyvissä merkeissä”, hän sanoi pirteästi, falskin keimailevasti, kuin kuka tahansa suureen palkkioonsa tyytyväinen katuhuora olisi voinut sanoa. Hän oli sittenkin turvassa, Ryosuke ei ollut ehkä sittenkään nähnyt mitään, eikä hänen tarvinnut ajatella asiaa enää sen jälkeen, kun pääsisi takaisin huoneeseensa ja sievät neidot omisivat tuon vahvan samurain taas itselleen, kilpailisivat hänen huomiostaan ja viihdyttäisivät häntä sulokkailla avuillaan.

Mies ei sanonut mitään, katsellen vain ulos puutarhaan. Hän odotti, että toinen menisi, jollain lailla surullisena. Vaaleat silmänsä loivat lähes pettyneen katseen Katsuoon, mutta lyhyeksi aikaa. Hän tiesi, ettei se, mikä toinen oli sisimmältään... Se ei ollut tuo pirteän keimaileva huora, joka hänen edessään nyt seisoi.. Samurai tiesi sen, vaikka olikin nähnyt vain pienen osan toisesta, vain pienen välähdyksen. Se oli ollut yhtä pian poissa kuin hän oli kuvitellutkin, mutta se oli silti ollut siellä. Sormensa värähtivät, ne halusivat koskea uudelleen toisen ihoa, koskettaa toisen syvän jääkuoren peitossa olevaa sisintä. Hän vielä murtaisi sen, saadakseen maistaa uudelleen sitä, mitä tuntui jo nyt kaipaavan. Se oli kuin huumetta. Ryosuke oli varma, että tulisi vielä hulluksi ennenpitkää. se oli ollut jotakin, joka ei ollut peräisin tästä maailmasta. Isoisänsä varmasti tietäisi, mistä oli ollut kyse. Tuo tiesi aina kaiken, mutta tuskin kertoisi hänelle. Ellei tarkoituksenaan ollut aiheuttaa jotakin... jotakin, jolla olisi vielä kauaskantoiset seuraukset.

Ryosuke puki paremmin päälleen, jättäen kuitenkin kimononsa auki, sitoen sen kiinni vain löyhästi.
"Tapaamme me."
Mies vastasi, muttei katsonut Katsuoon, hieraisten otsaansa. Tuo saisi mennä, täyttämään loput tehtävänsä. Tulikärpänen. Talven viileän tuulen tappama, yksinäinen hyönteisparka.
"Näkemiin, Hotaru-san..."

Katsuo ei enää sanonut mitään, hänen sanansa eivät riittäneet kuin merkityksettömään hyvästelyyn ja ääneti perässään huoneen paperipaneelioven sulkemiseen. Hetkeksi hän jäi sen taakse, kädet yhä puukehykselle laskeutuneina, kunnes nousi ja käveli ääneti tyhjän kartanon läpi, näkemättä edes palvelijoita, tarvitsematta sellaisen opastusta osatakseen ulos. Hänen olisi pitänyt katsoa tarkemmin ympärilleen, painaa muistiinsa tarkemmin näkemiään asioita, kurkistella ovien rakosista, eksyä tahallaan – mutta Katsuo halusi ulos, eikä hänen päässään ollut mitään, ei mitään.

Viileä yöilma ja korkealle pään yläpuolelle kaareutuva taivas rauhoittivat kuitenkin hänet, lievensivät poltteen rinnassa pehmeäksi lämmöksi, joka viipyili kuin myötätunnosta hänen luonaan. Tuhansien tulikärpästen lailla vasten tummaa taivaankantta loistavien tähtien alla hän kykeni painamaan mielensä kuohut peilityyneksi, josta heijastuivat ne monet, joista vain yksi hän oli, joita ilman hän ei olisi mitään, joita hänen täytyi ajatella voidakseen olla jotakin... sillä eihän yksi ihminen ollut mitään tässä maailmassa yksinään, itsekkäiden halujensa ajamana – vain nousemalla niiden yli hän saattoi nousta suuruuteen.

Ehkä hän oli kaikkea muuta kuin ihminen, mutta hänen täytyi ajatella niin, jottei pehmeä lumisade yltyisi kiivaaksi myrskyksi, joka tappaisi tieltään kaikki kodeistaan ulos eksyneet.

//Lopetan tämän yhtä hämärään nuottiin kuin millä olen pelannut :'D Kiits, hiano peli oli <3//

[ Kiitos itsellesi, oli kyllä~ <3]