Raparitari.

[Delta ja Naoki.]

Raparitari tuoksahti kalalta, viinaksilta ja epämiellyttäviltä eritteiltä. Lain kouraa uhmaava ja kylpylöitä selvästi kuin ruttoa välttävä mies oli tarttunut kalliiseen, helmiäisen ja indigon kirjomaan silkkikimonoon pukeutuneen nuoren naisen käsivarteen ja lyntännyt tämän kovakouraisesti vasten hiljaisemman kujansuun talonseinää. Sen kummempia esittelyjä kaipaamatta hurmuri painoi karkeasti paikoin ruostuneen kalanperkausveitsen vasten Reiran kaulaa ja toisella kädellä, jonka mustat ja halkeilleet kynnenaluset kylmäsivät naisen sydänalusta enemmän kuin ihoa pureva veitsi, tonki hätäisesti kimonon kätköjä rahapussin perässä.

Se oli kertakaikkisen ironinen jatko jo valmiiksi masentavalle päivälle. Täti oli ollut tavallista pahemmalla päällä, mäiskinyt bambukepillä palvelustyttöjä ja seurannut pian geishaksi valmistuvaa maikoa koko aamun valittaen kokemuksen syvällä auktoriteetilla Reiran kirjaröykkiöistä, tavasta nirsoilla ruokansa suhteen - minkä Reira itse käsitti johtuvan siitä, että hän kieltäytyi syömästä lattialta - ja siitä, että hän oli muka pilannut nutturansa putoamalla unissaan kivuliaalta niskatuelta.
Koska perfektionismiin herkästi taipuva nainen ei itse nähnyt vikaa hiuksissaan, hän manasi synkkiä mantroja mielessään sipsuttaessaan talvikelien läpi turhaan kampaajalle. Sentään hän saattoi hetkeksi puhdistaa hiuksensa vahasta ja laitattaa ne vain yksinkertaisen siistille nutturalle. Sehän Tätiä riemastuttaisi.

Kiitoksena siitä, että hän päätti oikaista köyhemmän alueen läpi hakemaan kovia kärsineille palvelustytöille pienet herkut lohduksi, hän pääsi kasvotusten herra raparitarin kanssa. Pienen silkkipussukan löytäminen kimonon hihasta ei ollut vaikea tehtävä, mutta ilmeisesti oli käsittämätöntä, että niin kalliisti pukeutuneella naisella olisi vain kourallinen kuparia: okiya nyhti maikon kaikista ansioista massiiviseen velanmaksuun. Vetoamus siitä, ettei hänellä ollut enempää, kaikui kuitenkin kuuroille korville.

Naoki oli lopettanut työnsä tältä päivältä, riisunut kypäränsä ja haarniskansa mutta oli samantien tullut kutsutuksi mukaan valvomaan sivukujalta löydetyn mahdollisesti varastetun tavaran haltuunottoa lainkouran omaisuudeksi. Naokia ei tässä tarvittu mihinkään muuhun kuin seisomaan uhkaavana taustalla ja murahtelemaan oikeissa kohdissa, jos joku erehtyisi puhumaan hänelle.

Saatuaan oikeasti lopetettua työnsä samurai lähti suuntamaan parempia asuinalueita päin onnistuen kääntymään kulman ympäri jonka takana hän kohtasi sydäntä riipaisevan näyn. Kaunis nuori nainen oli joutunut rikoksen uhriksi ja kaulalle painettu veitsi viittasi ettei tilanne olisi lempiväisten jutustelua.
Naoki ylireagoi, hänen astumisensa paikalle olisi saanut rikollisen perääntymään mutta sen sijaan hän tempaisi katanan huotrastaan ja viilsi rikollista käteen huomaamatta kuinka tahri tässä samalla kaunottaren vaatteet verellä. Seuraavassa hetkessä hän oli jo hälyttänyt jittemochit paikalle ottamaan nyt kättään pitelevän ja uikuttavan rikollisen huostaansa.

Samurai olisi halunnut näyttää sankarilta kumartuessaan pienen naisen puoleen mutta oletti näyttävänsä kaunottaren silmissä ennemmin lähemmäs kumartuvalta hirviöltä, kenties vielä uhkaavammalta pituutensa vuoksi kuin äskeinen saastainen ryöstäjä. Pikaisen vilkaisun perusteella tyttö näytti olevan kunnossa mikä tarkoitti lainvalvojalle että hän oli yhtenä kappaleena ja hengitti.
"Oletteko kunnossa?" Naoki kysyi jäykästi.

Reira tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, ja toisen, kun tajusi helmiäisenvalkean silkin värjäytyvän punaiseksi verestä, joka ei lähtisi koskaan irti kankaasta. Voi hyvä, pyhä Sylvi. Hän oli kiitollinen seinästä takanaan, sillä tällaisen kimonon summa hänen elatuksensa, koulutuksensa ja alkuperäisen ostohintansa päälle teki velasta vielä ylitsepääsemättömämmän tuntuisen kahleen ja sai polvet tutisemaan. Äidille ja Tädille selitys siitä, ettei kimonon tuho ollut hänen syytään, olisi merkityksetön. Itsehän hän oli päättänyt mennä typerästi alueelle, jossa moisiin ryöväreihin saattoi törmätä.

Hän nosti katseensa tuhoutuneesta, verisestä silkistä oikeaan ritariinsa, joka kohosikin jossain katonrajan tuntumassa. Hänellä meni hetki löytää äänensä.
"Kyllä. Kiitos, samurai-sama", hän vastasi mukaillen ritarin jäykkää puhemaneeria osin järkytyksestä, osin tottumuksesta. Hän kumartui poimimaan pienen, surkean pussukkansa maasta räpäyttäen kiivaasti kohoavan tunnekuohun pois kasvoiltaan: säikähdys tapahtuneesta, masentava, luissa asti hyytävä pelko Äidille näyttäytymisestä ja sen kasvu siitä, kuinka surkea ja kevyt nyt kastunut pikkupussukka oli.

Hän taisteli kevyen, leikkisän hymyn huulilleen, vaikkei se tavoittanutkaan kalpeita silmiä vielä.
"Olisinpa tajunnut kantaa shamishenia mukanani", hän huokasi ironisesti maalaten mieleensä kuvan siitä, kuinka olisi mojauttanut raparitaria sillä päin näköä tai vastavuoroisesti hurmannut ryöstäjänsä näppäilemällä soittimen kieliä kuin pillipiipari. Jäykkyydestä päätellen jättimäinen lainvalvoja ei innostuisi vitsailemaan, joten Reira vaihtoi hymynsä kohteliaaseen, etäiseen versioon, jonka toivoi osoittavan vaadittavaa kunnioitusta, laski katseensa ja valmistautui liukenemaan paikalta.
Hän luultavasti aiheuttaisi vastaantulijoille sydämentykytyksiä kirkuessaan ulkomuodollaan hirmuista veritekoa. Kun hän näyttäisi kimonon Äidille, sellainen saattaisi tosin hyvinkin kohdata häntä.

Näin läheltä tarkasteltuna nainen oli entistä sievempi mutta eivätkö he yleensä olleet? Pieniä, kauniita ja niin helposti särkyvän näköisiä että Naoki pelkäsi yhden sipaisunkin hajottavan heidät kappaleiksi.
Nainen kumartui poimimaan pussukan maasta eikä samurai vaivautunut kysymään, mitä siellä oli ollut, vähäiset rahat oletettavasti vaikka tuo ei näyttänyt niin paljolta, että yhdenkään ryöstäjän olisi kannattanut vakavissaan lähteä viemään sitä.

Naoki ei ollut hyvä lukemaan ihmisiä - hän oli huono näkemään milloin ihminen ei hymyillyt silmillään mutta tämä johtui enemmänkin siitä, että hän vietti lähes kaiken aikansa.. niin, korkeammalla - mutta nyt hän pystyi näkemään ettei pienen naisen leikkisä hymy tavoittanut vielä vaaleita silmiä.
Naisen seuraavat sanat olivat samuraille arvoitus. Oliko hän halunnut kantaa shamishenia mukaan jotta voisi soittaa sillä kappaleen hänen kunniakseen? Vai jotta olisi voinut hurmata ryöstäjän soitollaan? Jotta olisi voinut laittaa sen kilveksi itsensä ja hyökkääjän välille? Jotta voisi mennä viihdyttämään ystäviään kertomuksella urheasta samuraista joka sattui paikalle juuri oikeaan aikaan?
"...en usko, että siitä olisi ollut apua", Naoki totesi kulmat kurtussa. Hän huomasi vasta nyt aikaansaamansa tahran naisen hienostuneella kimonolla ja laski kätensä siihen - mikä oli ainoastaan typerä ele, hän sai sormensa vereen. "Onko tämä omaanne?"
Ei, hän epäili ettei ollut. Naiset eivät kestäneet hänen kokemuksensa mukaan tällaisia haavoja noin tyyninä. Hän jätti lukematta itsensä edellä mainittuun joukkoon.

Reira vilkaisi veristä kimonoa koskevaa kättä eikä voinut estää suupieliään nykimästä ylös, kun samurai kysyi oliko veri hänen omaansa. Hän tuskin olisi tukevasti jaloillaan, jos raparitari tai vastavuoroisesti miekkaa kantava ja varsin taidokkaasti sitä myös käsittelevä mies olisi viiltänyt hänen rintakehänsä auki.
"Ei, ei ole, samurai-sama", maiko vastasi ja jostain syystä miehen jäykkyys kutsui esiin Reiran leikkisää puolta, vaikka hänen usein omalaatuinen ja varmaan kieroutunut huumorinsa taisikin mennä yli samurain ymmärryksen. Hänen pitäisi kai hiljetä kuuliaisen naisen tavoin, kiittää vielä nöyrästi ja kadota paikalta, mutta jalat eivät liikkuneet.

Hän hymyili hienoisesti, kujeileva sävy suupielissään äskeisestä tilanteesta huolimatta. Olisihan hänen kai pitänyt vapista ja tutista kauhusta, siis muustakin syystä kuin tuhotun kimonon takia.
"Se tuli tuon… Herrasmiehen kädestä, jonka te, hyvä samurai-sama, avasitte", Reira hymyili kohteliaasti, tosin silmäkulmat melkein viekkaasti tuikkien ja kohotti katseensa hetkeksi niska kenossa korkealle asettuneisiin kasvoihin.

Kuten samurai oli, ah niin älykkäästi, osannut olettaa, ei veri ollut naisesta itsestään peräisin vaan ainoastaan tahri valitettavasti kimonon ja sai kaunottaren näyttämään veriteon uhrilta.
Naoki, joka ei tuntenut juurikaan naisia siskojensa lisäksi - joiden seurassa hän ei aikaansa viettänyt - ei tajunnut, että tavallisesti naiset kiljuivat tässä vaiheessa, oli heihin sitten osuttu tai ei. Jälkimmäisessä tapauksessa he tosin heittäytyivät pelastajansa kaulaan tukehduttaen miesparkaa kiitoksillaan ja kuurouttaen häntä riemun kiljahduksillaan.
"Totta, olinpa minä huolimaton", Naoki totesi vakavana kuultuaan mistä veri oli peräisin. Hän pitäisi puhdistaa katanansa tämän jälkeen, hän ei haluaisi pikkurikollisen veren pinttyvän siihen. "Shizuka no Naoki."

Samurai suoristi selkänsä.
"Minne olette menossa? Voin saattaa teitä osan matkasta", hän totesi tietämättä miten muutenkaan korvata naisen kimonon kokeman onnettomuus, joka tosin ei ollut täysin hänen vikansa. Tai oli, mutta hän oli tehnyt sen hyvät aikeet mielessään minkä pitäisi edes hieman vähentää hänen syyllisyyttään.
Kenties kuitenkin kaunottarelle riittäisi se, että mies - tai jokin siltä näyttävä - osoittaisi että olisi valmis suojelemaan häntä tämän matkan ajan.

Reira olisi kai tuntenut itsensä huonoksi naiseksi, jos olisi tiennyt sukupuolensa rooliin kuuluvan hysterian. Ehkä hän oli jotenkin tunnevammainen tai harhautunut kuolemattomuuden kuvitelmaan. Olisiko tuoksahtava mies todella viiltänyt hänen kurkkunsa auki ja jättänyt hänet kuolemaan hitaasti?
"Huolimaton?" hän kysyi pehmeästi, edelleen kujeilevaan sävyyn hymyillen, "tehän pelastitte henkeni. Shizuka-sama." Hän lausui annetun nimen huolellisesti kuin vaalien. Se oli osoittautunut tehokkaaksi teehuoneen miesten keskuudessa: kai sai heidät tuntemaan itsensä erityisiksi - Reira ei tiennyt. Miesten psyyke oli hänelle käsittämätön.
"Reira", hän tarjosi oman nimensä, vaikkei uskonut samurain sitä mihinkään kaipaavan.

Nainen hymyili kiitollisesti, mutta huolitellun vaatimattomasti.
"En suinkaan voisi viedä aikaanne sellaisella, Shizuka-sama - toinen elämä voisi jäädä pelastamatta. Mitenkäs minä sitten eläisin itseni kanssa?" Reira kysyi leikkisästi, ja hymy silmät siristäen.
"Matkani ei ole pitkä", hän lisäsi tyynnyttävästi. Matka turvallisemmille, varakkaille kaduille ei ollut kovin pitkä ja matka siitä Shimadan okiyalle oli tuttu.
"Kiitos vielä, Shikuza-sama. Olen teille velkaa henkeni", hän sanoi melkein kehräten ja perääntyi kujan suuta kohti kääntämättä samuraille selkäänsä. Hän antoi katseensa viipyä hetken pelastajansa kasvoilla, hymyili vielä kutsuvasti ja lähti leveämpää katua kohti okiyaa.

[Tapatan vielä hahmoni, kun rikon vahingossa jotain kuolemanvakavaa käytöskoodia.]

Reira osui asian ytimeen - milloin Naoki oli ohittanut tavoitteen pelastaan ihmisiä ja siirtynyt perfektionistiseen haluun onnistua pelastamaan heidät sotkematta heitä lainkaan mukaan sotkuun?
"Tein vain työtäni", nainen vastasi, hämmentyneenä äkillisistä kehuista, vaikka ne oikeutettuja olivatkin, ja osaamatta vastata tämän paremmin. Tapa, jolla pikkuruinen nainen lausui hänen nimensä, kuin se olisi ollut hänelle tärkeä, sai hänen korvanpäänsä punoittamaan mielihyvästä.
Nainen kertoi hänelle nimensä mihin Naoki ainoastaan nyökkäsi vastaukseksi. Reira, se oli oikein sievä nimi, oikeastaan ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin. Oli hyvä, että hän piti suunsa kiinni näistä kohteliaisuuksistaan.

Hetken ajan Naoki tunsi, että hän tuli jollain kummallisella tavalla pilkatuksi, mutta karisti tuon tunteen pian.
"En ole ainoa, joka huolehtii kaupunkilaisten turvallisuudesta", pitkä samurai totesi, tietämättä edelleenkään, oliko naisen leikkisiin sanoihin sisältynyt pilkkaa tai jonkinlaista ivaa häntä kohtaan.
Reira hymyili vielä hänelle kutsuvasti ennen kuin kääntyi omille teilleen ja sai Naokin mietteliääksi. Samurai oli onnistunut elämään elämänsä hyvin siveellisesti, ei minkäänlaisia kohusuhteita, ei oikeastaan muunkaanlaisia. Reiran kaltainen nainen sai hänet miettimään, oliko hän mennyt elämään turhaan tylsää elämää joka tuskin oli elämisen arvoista.

((kiitos pelistä~))

[Kiitos samoin.]