Ukiyo-e

//Arvon Joanne ja Reira~//

Viileä aamupäivä oli aurinkoinen, vaikka mereltä puhaltava voimakas viima toikin siihen talven makua, muistutti vuodenajan todellisesta laadusta, vaikka vahva, lämmin auringonpaiste kielikin kevään väistämättömästä saapumisesta vielä ennen pitkää. Päivä oli kaunis, mutta Katsuo käveli silti katse jaloissaan ja ilme mietteliäänä kohti teehuonetta, joka oli varmaankin täynnä hymyileviä asiakkaita hyvän sään takia. Hän ei kuitenkaan ollut menossa sulokkaiden geishojen viihdytettäväksi, vaan toivoi talon emännän ryhtyvän hänen asiakkaakseen – nimittäin Enya Sadakakun taiteen tukijaksi.

Vanha Chika-san oli jo useamman päivän ajan puhellut ja voivotellut sitä, kuinka ei voinut tällä kertaa auttaa vanhaa tuttavaansa saamaan tarvitsemiaan tuotteita, vaikka hän oli monet kerrat ohjastanut varattomat tyttölapset tämän koulittaviksi. Teehuoneelle olisi tarvittu uutta taidetta somistamaan erästä huonetta, jonka taulut joku riehakkaampi joukkio oli onnistunut repimään. Aluksi Katsuo ei ollut kiinnittänyt puheisiin juuri mitään huomiota, Chika-san kuitenkin valitteli joka päivä aina uudesta puutteesta ja murheesta, mutta pikkuhiljaa hänen kiinnostuksensa oli alkanut kasvaa. Voisi olla miellyttävää vaihtelua edistää hänen pientä, hädin tuskin olemassaolevaa tunnustustaan taiteilijana, kuten Kiyowara-san niin usein yritti saada hänet tekemään.

Niin Katsuo astelikin sisälle Ouritsu usagiin kantaen mukanaan yksinkertaisella kangaskääreellä suojattuja vedoksia, yllään tummansiniset vaatteet ja pitkä, otsalta ajelematon tukka nutturalle öljyttynä. Hänen ei tarvinnut kuin selittää ystävällisesti hymyillen asiansa eräälle liikkeen naisista ja vilauttaa pikaisesti yhtä vedoksistaan, kun hänet jo ohjattiin syvemmälle rakennuksen sisälle, pois teehuoneen tavallisista tiloista siistiin, keskikokoiseen huoneeseen, johon hänet jätettiin odottamaan matalan pöydän ääreen. Emäntä saapuisi pian katsomaan kuvia, ja hän sai kuulla saavansa teetä pyytämättä sitä. Katsuo hymyili ystävällisesti hänet huoneeseen saattaneelle naiselle, ja tuon lähdettyä huoneesta avasi viisi tuomaansa vedosta pöydälle, jotta voisi tarkistaa, etteivät ne olleet kärsineet kuljetuksesta.

Katsuon riemuksi saapuva maiko ei koskaan kävellyt katse jaloissaan. Olisi varmaan pitänyt, mutta hän oli uhmakkaan ylpeä eikä aikonut soveliaisuussyistä tuijotella vaatimattomasti varpaitaan, kun saattoi nähdä sen surkean pienen siipaleen maailmaa, mitä saattoi. Hän ei tosin kiinnittänyt huomiota siihen, oliko päivä kaunis vai ei tai tuoksuiko se talvelta - mitä merkitystä sillä oli? Maailma oli harmaa, tympeä ja merkityksetön. Se riemu talven tulossa oli, että myös kaikilla muilla oli varsin kurjaa. Se kieltämättä sai jatkuvasti mieleltään mustemmaksi ja kyynisemmäksi kieroutuvan naisen hymyilemään.

Reira saattoi heittäytyä ilahduttavan vapaaksi ja sopimattomaksi muutaman teehuoneen vakioasiakkaiden seurassa, jotka pitivät hänen virkistävästä epäsovinnaisuudestaan. Valitettavasti hän oli päättänyt olla ahkera, eli oli lukenut viimeisenkin kirjansa kahdesti, ja tulla teehuoneelle jo ennen iltaa ja ilman isosiskonaan toimivaa vanhempaa geishaa. Karma palkitsi hänet pyynnöllä pitää seuraa ilmeisesti taidettaan kauppaavalle yrittäjälle, mikä merkitsi sitä, että hänen oli yritettävä olla virheettömän kohtelias ja miellyttävä taas kerran. Se oli kovin epämiellyttävää, lähinnä koska hän ei enää koskaan onnistunut siinä. Eikä se ei välttämättä tiennyt hyvää hänen uralleen.
Hän avasi huoneen oven taidokkaasti taiteellisesti katettu teetarjotin käsissään ja asetti sen pöydän kulmalle varoen ilmeisesti naistaiteilijan tuotoksia.
"Maistuisiko teille tee?" somistettu maiko kysyi pyrkien kohteliaisuuteen ja toivoi taiteilijan tajuavan esitellä itsensä ilman, että hänen täytyisi erikseen sitä kysyä.

[Kestolle ei ole edes tekosyitä, nöyrimmät pahoittelut. Eikä ollut edes odotuksen arvoista. Suo anteeksi.]

//Vasti oli täysin odotuksen arvoinen, äläkä suotta murehdi kestosta :'D Sitä sattuu.//

Katsuo kohotti katseensa maalauksistaan sivulleen havahtuessaan maikon saapumiseen. Siro, pieni nainen oli ilo silmälle, ja mies lähes huomaamattaan ryhdistäytyi ja otti maskuliinisemman asennon. Kerrankin hän saattoi käyttäytyä niin, kuin kuka tahansa miehistä teehuoneella, eikä hänen tarvinnut hypähdellä perinteisten roolien rajoilta toisille kuten tavanomaisissa työtehtävissään.
”Olisi suuri kunnia saada teetä kaltaiseltanne sievältä kukalta”, hän vastasi tarjoukseen kohteliaasti, mutta kosiskellen maikoa sanojensa lomassa kevyesti. Se suorastaan kuului asiaan, ja vaikkei Katsuo ei aikonut olla tosissaan imartelujensa kanssa, se sai hymyn leviämään hänen kasvoilleen. Morihiko-san oli ollut jälleen kerran oikeassa – hänelle teki hyvää yrittää välillä tehdä sitä, mistä todella piti.
”Olen Enya Sadakaku. Saisinko tiedustella nimeänne?” hän kysyi sitten edelleen todella kohteliaasti, mutta silti halukkaasti tuttavuutta hieroskellen.

Teetä saatuaan Katsuo maistoi sitä ja kehui sitä asiaankuuluvasti, mutta laski sitten teemukin pöydälle. Hänen ei oikeastaan tehnyt mieli teetä, mutta olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä. Malttamattomuus oli vienyt häneltä kyvyn pysähtyä nauttimaan teekupillisesta – ja malttamattomuutensa huomatessaan Katsuo sätti itseään henkisesti keskenkasvuisuudestaan, vaikka ulospäin mies vain tuijotti arvokkaasti suoraselkäisenä eteensä leviteltyjä teoksia. Neljässä niissä oli eri vuodenaikojen maisemia ja kohtauksia tunnetuilla, kyseisiin vuodenaikoihin liittyvillä haikuilla varustettuina, ja viidennessä oli kuvattu geishan ja samurain kohtaaminen puutarhasillalla.
”Kuulitte kai aikomuksistani tarjota teoksiani teehuoneenne koristukseksi?” hän jatkoi keskustelua ja hymyili pikaisesti maikolle. Siron naisen työnantaja antoi odottaa itseään, joten Katsuo haki ennakkomielipiteitä maikolta kohteliaan keskustelun lomassa.
”En ole missään nimessä mestarien tasolla, mutta miellyttäisiköhän jokin töistäni teitä?”