Tsukiyo no koi uta

//Hijiri ja Haruki~ Tervetuloa, ei tarvitse välittää tuosta venähtäneestä pituudesta - se on vain minun märehtimistäni. Toivottavasti aloitus kelpaa ja en nyt aivan aivopierryt sitä täysin <3//

Kitisevä ja haiseva kärry vaappui eteenpäin valottomalla pikkukujalla yksi sen laidalla olevaan koukkuun sidottu lyhty liki sammumaisillaan kolisten ja sen kyydissä istuva ahkera yrittäjä hiljaa vislaillen. Miten ihmeessä joku saattoi olla iloinen kyyditessään muiden jätteitä – miten joku saattoi tyytyä tienaamaan elantonsa toisten jätöksillä? Katsuo ei kuitenkaan voinut muuta kuin tuhahtaa itsekseen melkein nauraen. Oliko hän tuota yritteliästä kauppiasta parempi, tuo mies sentään sai riisipellot lannoitettua, hän taas oli epäonnistunut ja jäänyt kiinni, tullut jopa haavoitetuksi, pahaisen hienostonaisen ansiosta. Hän oli lopulta päässyt karkuun, mutta nainen oli nähnyt hänen kasvonsa ja tuntenut hänen kylmyytensä, eikä hän ollut onnistunut tappamaan tuota huikaisevan pitkää ja hänen silmiinsä aluksi kostonhengettäreltä vaikuttanutta ylhäistä. Koga-klaanin shinobille oli häpeällistä möhliä sillä tavalla, mutta pitkän tuomiottaren vihaisesti sähisemät sanat soivat Katsuon korvissa: hän ei ollut muuta kuin hirviö ja huora.

Läpitunkematon pimeys laskeutui pienehkölle kujanpätkälle kärryjen jatkaessa matkaansa kadoten rakennuksen kulmauksen taakse. Täältä ei ollut pitkä matka Chiisana tsubameen, mutta kuja oli epäilyttävän lähellä köyhien vaarallisia katuja, jolla rikolliset ja levottomat vaelsivat öisin. Katsuo ei ollut kuitenkaan halunnut huomata kärryjen kääntyvän epäotolliseen suuntaan tai pyörtyvänsä niihin ja ohittavansa mahdollisuutensa paeta. Tuskinpa hän olisi pystynyt jäämään missään paremmassakaan paikassa kyydistä. Purren hampaansa yhteen hän otti yhden raskaan askeleen, sitten toisen, jätti varjojen suojan taakseen ja vaelsi haparoivasti isommalle, mutta yhtä lailla yön pimeyden tyhjentämälle kadulle. Yhäkin vasen käsi puristi tiukasti vasenta kylkeä rypistäen lähes mustaksi värjäytynyttä kangasta, mutta vihlova, tympeä kipu ei vaivannut häntä enää juurikaan. Ei, paljon pahempaa oli se, kuinka joka toisella askeleella hänen täytyi laskea painoaan turvonneelle nilkalle. Oikea jalka esti täysin normaalin kävelyn, ja paha ontuminen houkuttaisi varmasti huomiota häneen, mikäli joku onneton sielu sattuisi hänen tielleen.

Katsuolla oli kuitenkin suurempiakin huolia hänen pysähtyessään raskaasti ja kivuliaasti hengittäen kadunkulmaukseen, jossa hänen täytyi nojata koko painollaan seinään pysyäkseen pystyssä. Kylmä polte kiehui hänen ohimoillaan, kyljessään ja jaloissaan, suu tuntui kuivalta ja oli mahdotonta tarkentaa katsetta minnekään – hän ei pysyisi enää kauaa pystyssä, ei edes hengissä, ellei saisi kylkeään puhdistettua ja sidottua pian. Mielen poikki vaelsi myös ajatus siitä, että hänen täytyisi selittää tilansa ja järjetön rahoista kieltäytymisensä Chika-baa-sanille, mikäli hän selviytyisi. Se sai Katsuon melkein nauramaan epätoivosta, mutta mies taisteli mielensä mahdollisimman tyyneksi. Kaikki tulisi selkenemään ajallaan, hänen täytyi vain jaksaa jatkaa, ja kaikki olisi taas hyvin. Hän oli haavoittunut aiemminkin, vaikka siitä olikin pitkä aika, ja oli selvinnyt pahemmastakin. Näiden ajatuksien rauhoittamana hän lähti jatkamaan hidasta rahjustustaan kohti tuttua majataloa, jonka luo päästäkseen hänen täytyi kuitenkin kulkea useiden hämärien kujien kautta.

Jumalat selkeästi halusivat sinä yönä olla hänelle mahdollisimman julmia, sillä häpeän, onnettomuuksien ja iljettävän pakokeinon lisäksi Katsuon tielle lähetettiin eräällä kujalla pienikokoinen kulkija. Ehkä poika, hän ei nähnyt pimeydeltä eikä omien silmiensä utuiselta mustuudelta selvästi, ja kaiketi aivan omilla asioillaan kulkemassa. He olivat sattuneet saman lyhyen kujan vastakkaisiin päätyihin, kumpikin matkalla toisen suuntaan. Hampaitaan kiristellen Katsuo suoristi ryhtinsä parhaansa mukaan ja käveli pikkuruisin askelin, jottei hänen ontumisensa näkyisi niin selvästi, sekä piilotti haavansa niin hyvin kuin kykeni painamalla kätensä koukussa sen päälle. Kulkeminen sujui aivan hyvin ja pian kaksikko ohitti toisensa, jolloin Katsuo huolehti mahdollisimman kylmän ja tyhjän ilmeen kasvoilleen, jottei pienikokoinen kulkija edes yrittäisi ottaa katsekontaktia. Hyinen muuri kuitenkin murtui vain muutaman askeleen jälkeen, kun Katsuon nilkka vihdoinkin petti hänen allaan ja mies rojahti maahan älähdyksen saattelemana aivan toisen kulkijan takana.

Haruki

Talvi oli aina ollut Harukin mielestä yksi kauneimmista vuodenajoista, mutta samaan aikaan hän myös inhosi sitä. Koska hän vilustui herkästi ja pärjäsi huonosti kylmässä ilmassa, eivät talven pakkaspäivät olleet lainkaan helppoja hänelle. Onneksi hän oli kuitenkin toistaiseksi välttynyt sairastumasta, vaikka aavistelikin vilustumisen oireiden olevan mahdollisia mitä pidemmälle kylmät ilmat jatkuivat. Lisäksi hänen kulkunsa oli äärimmäisen vaivalloista loskan valtaamilla kujilla, joiden sokkeloihin hän oli kaiken lisäksi tainnut eksyä. Eikö hän ollut vasta äsken ohittanut tuon roskakorin..?

Haruki säpsähti tajutessaan kuulevansa askeleita. Ne kuuluivat tulevan suoraan vastakkaisesta suunnasta ja Haruki kohotti katseensa loskasta ja nopeutti askeleitaan toivoessaan kulkijan olevan ystävällinen. Samalla hänen kennot kätensä puristivat kouristuksenomaisesti pientä kankaista pussia, varoen astumasta harhaan märällä tiellä. Varpaista oli hiljalleen alkanut lähteä tunto ja Haruki toivoi pääsevänsä kiireesti johonkin lämpimään ennen kuin hän kylmettyisi liian pahasti.

Haruki ei heti luonut katsetta ohitseen kulkevaan hahmoon, mutta kun hän huomasi miten tämä selvästi nilkutti askeleissaan, hän koki velvollisuudekseen kysyä, oliko toinen kunnossa. Kulkija oli kuitenkin yllättävän nopea ja ennen kuin Haruki ehti edes avata suutaan, oli mies jo kulkenut hänen ohitseen jatkaakseen taivaltaan. Hän oli nopeasti ehtinyt nähdä kylmän ilmeen toisen kasvoilla mutta jotain muussakin niissä oli ollut. Hän vaistosi, ettei kaikki ollut hyvin.

Nuorukainen tiesi arvanneensa oikein kun hän kuuli kaatumista viestittävän äänen. Haruki pysähtyi ja kääntyi ympäri, vain nähdäkseen miten vieras oli kaatunut märälle kadulle. Haruki ei tarvinnut sekuntiakaan tietääkseen, että toinen oli loukkaantunut ja hän kiirehti nopeasti kaatuneen luokse ja kumartui tämän vierelle. "K-kuuletteko minua, h-herra?" Haruki kysyi hiljaisella äänellä, laskien epäröiden kätensä miehen olkapäälle. Hän ehti ravistaa elottomalta vaikuttavaa miestä vain kerran ennen kuin huomasi tästä vuotavan veren. "O-olette loukkaantunut.." Haruki totesi, tajuten samantien miten typerältä oikein kuulostikaan. Ajattelematta asiaa sen enempää, hän repäisi vaaleasta kimonostaan kangaskaistaleen ja alkoi sen avulla painaa toisen kyljessä olevaa haavaa, peläten hänen apunsa olevan liian myöhässä. Kuinka kauan toinen oli oikein ehtinyt jo menettää verta?

Katsuo makasi aloillaan maassa, kasvot, kimono, koko keho loskaisessa lammikossa, toinen käsi sivulle liukuneena ja sormet sohjoiseen lumeen levittyneinä, toinen tiukasti hänen kyljellään. Varovasti hän veti syvään henkeä ja sulki silmänsä hetkeksi avaten ne hetken päästä kuullessaan askeleiden lässähtelevän vierelleen. Hetkeksi luhistunut keho jännittyi, kohosi kaarelle, yritti nousta – mutta jäi polvilleen, kyynärpäät maassa, pää käsien välissä roikkuen hengittämään raskaasti ja irvistellen mustien hiuksien luoman verhon takana, kun pieni, siroluinen käsi laskeutui Katsuon olkapäälle. Ele oli viaton, keveä, säikky, niin vapaa kaikesta pahantahtoisuudesta, että hetken ajan hymy kutkutteli luhistuneen miehen huulia. Hetken ajan hän saattoi tuntea näkyjen ja painajaisten yönsä jatkuvan omaan kuolemaansa ja hentokätisen kuolonhengen saattelevan hänet pois tästä elämästä.

Kankaan repeytymisen riipivä ääni hätkähdytti Katsuon pois virtauksesta kohti tajuttomuutta, ja hän kierähti kyljelleen näennäisesti välittämättä märästä ja kylmästä maasta. Pieni, siro poikanen, jonka tukka oli leikattu huolella ja jolla oli yllään vaalea kimono. Vaaleasilmäiset kasvot näyttivät etäisesti tutuilta, mutta pimeässä silmiään siristelevä Katsuo ei kyennyt nimeämään tuttuuden tunteensa kohdetta – hän oli nähnyt sinä yönä tarpeeksi väärään aikaan heränneitä tulikärpäsiä ja kostonhimoisia naishenkiä, että epäili heikotuksen sumentaman katseensa vain loihtineen nuo ystävälliset kasvot esiin tähtitaivaasta ja pilvistä. Päättäväinen paine, vielä pehmeä kangas ja haavan reunoilta irti repeävä verestä kovettunut kimono hänen kyljessään saivat miehen suun puristumaan tiukaksi viivaksi ja herättämään hänet jälleen kerran pienen hätkähdyksen myötä todellisuuteen, jossa nuori poika todella oli polvistunut hänen viereensä ja huolehti hänen haavastaan.
”... ei, olen pahoillani, että jouduitte sekaantumaan tähän... tarkoitukseni oli olla häiritsemättä ketään vaatimattomilla asioillani”, Katsuo mumisi kasvot jähmettyneinä tiuhaan räpytteleviä silmiä lukuunottamatta.
”Suonettehan minun...?” hän mumisi kysymyksen ja haki hetken yhteyttä nuorukaisen katseeseen, mutta laski sitten kätensä noille hennoille käsille, jotka painoivat hänen kylkeään, ja työnsi ne heikosti pois. Puristaen silmänsä yhteen maailman pimentymistä ja huojumista helpottaakseen Katsuo ponnisti itsensä istumaan ja tunnusteli varovaisesti kylkeään. Sitä poltteli aivan sietämättömästi, tylppä kipu sykki haavan ympärillä ja liikkeet tuntuivat terävinä repäisyinä, mutta hän ei ollut vuotamassa kuivaksi. Ei ainakaan uskonut olevansa.
”Voisittekohan mahdollisesti auttaa minua hieman? Olin matkalla Chiisana tsubameen, sen... pitäisi olla tässä lähettyvillä”, hän tiedusteli sitten avuliaalta nuorukaiselta uskomatta itsekään, miten rauhallisesti, selkeästi ja kohteliaasti pystyi puhumaan, vaikka tähdet pyörivät heidän ympärillään ja kylmä maa keinutti häntä sylissään kutsuen laskeutumaan makuulle.

Haruki

Huoli Harukin kasvoilla voimistui kun hän näki, miten heikossa kunnossa toinen todellisuudessa olikaan. Tietenkin jo verenvuoto riitti kertomaan sen, mutta sen lisäksi näytti pahasti siltä, ettei toinen jaksaisi pysytellä tajuissaan kovin kauaa. Haruki ei sillä hetkellä nähnyt toisen kasvoja, mutta hän osasi aavistella, miten kovasti toiseen täytyi sattua. Nuorukainen puri kevyesti alahuultaan vilkaistessaan kangasta, joka oli jo hyvää vauhtia kastunut läpimäräksi elintärkeästä elämännesteestä, jota ilman ihminen ei kyennyt elämään. Samalla kun yritti hyödyntää viimeiset kuivat kohdat ensimmäisestä palasta, Haruki riipi toisen kaistaleen kimonostaan, sävähtäen tuntiessaan miten kylmä ilma iski hampaansa hänen paljaisiin jalkoihinsa.

Haruki säpsähti yllätyksestä kuullessaan toisen sanovan jotain ja nuorukainen pudisti rajusti päätään laskiessaan vapaan kätensä kevyesti koskettamaan loukkaantuneen olkapäätä. "Ä-älkää pyydelkö anteeksi, hyvä herra. O-olette loukkaantunut. H-haava.." Haruki totesi huolestuneella, lempeällä äänellä samalla kun heidän katseensa kohtasivat lyhyen hetken ajan. Nuorukainen säpsähti, mutta vielä enemmän hän yllättyi kun tajusi Katsuon ohjaavan hänen kätensä pois ja kohottautui hankalan näköisesti istumaan. "M-mutta.. E-ette saisi rasittaa itseänne.." Haruki yritti, mutta hiljeni sitten toisen kysyessä häneltä jotain. Nuorukainen nyökkäsi, vaikka pelkäsikin olevansa hyödytön pienikokoisuutensa vuoksi. "T-tietenkin.. J-jaksatteko nousta?" Haruki kysyi huolestuneena.

Kadut olivat heitä lukuunottamatta autioita joten Harukille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin toivoa jaksavansa saattaa Katsuon turvaan. Hän toivoi vilpittömästi apunsa tulleen tarpeeksi ajoissa, sillä hän ei ikinä voisi antaa itselleen anteeksi, jos toinen ei selviäisi. "N-nojatkaa minuun. O-osaatteko sanoa, mihin päin meidän pitäisi lähteä?" Haruki ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta hänellä oli vain hyvin pieni aavistus siitä, missä Katsuon mainitsema Chiisana Tsubame sijaitsi.

//Minä en selkeästi kykene pitämään hahmoja aloituspaikassa hetkeä pidempään x'D Mutta joo, Haruki joutuu bossitaisteluun! *väsynyttä naurua* Sano, jos olisi jotain hienoa, jonka takia pitäisi tätä postausta muutella.//

Nuori poika vastusteli, puhui jotain heiveröisellä äänellä. Säikyllä, kuin pelkäisi lyöntiä – kuinka hän pystyisi muka mihinkään sellaiseen. Ei, nyt, kun hän ei kyennyt edes nousemaan omin voimin, tuo pieni ja hentoluinen nuori verso olisi kyennyt viemään hänen henkensä vaivatta, ellei pyörivä yö ehtisi ensin. Sellaiset asiat eivät kuitenkaan olleet tärkeitä, tärkeintä oli kuulla myöntyminen tuolta suloiselta, pieneltä, ystävälliseltä olennolta.
”Kiitos. Kiitos...” Katsuo yritti muodostaa säädyllisempää kiitosta, mutta päätyi vain hymyilemään hajamielisesti tarttuessaan nuorukaisen käsiin päästäkseen ylös maasta. Hänen kimononsa oli märkä verestä ja lumesta, menetetty. Hetken aikaa hän hypisteli sen pintaa, mutta lasketti sitten toisen kätensä nuorukaisen harteille ja nojasi painoaan niin varovaisesti kuin kykeni pois loukkaantuneelta nilkaltaan.
”Eteenpäin. Suurempi tie on aivan lähellä, sitä pitkin pääsee lähelle, aivan lähelle...”
Leuka tuntui jäykältä ja oli vaikea saada sanat muodostettua, aivan kuin kylmyyden jähmeys olisi viimeinkin onnistunut kurottamaan otteensa Katsuoon. Katse harhailevana ja askeleet huojuvina hän alkoi kuitenkin kävellä eteenpäin pitäen nuorukaista kävelykeppinään, joka toinen askel romahtavana syöksähdyksenä, kun nilkka ei ollut kestää.

Kadut soljuivat ohi Katsuon silmissä samanlaisina, eikä hän edes nähnyt niitä kunnolla, tiedostanut kävelyn hitautta. Miten hän oli kyennyt vaeltamaan lähes tuntemattomilta kaduilta siihen tuttuun nurkkaan, aivan hämärien pienten kujien ja petollisten talojen rajamailla sijaitsevaan kulmaukseen, jossa Chiisana tsubamen alueen mittapuulla liki korea julkisivu kohosi himmeästi hehkuvine lyhtyineen. He eivät kuitenkaan kävelleet sinne, vaan yhä puhumaton, aivan kuin puhekykynsä menettänyt Katsuo puristi tiukasti nuorukaispelastajansa hartiaa ja veti hänet väjäämättä sivukujalle, kahden rakennuksen siiven välin umpeen kurovalle muurille ja pienelle ovelle, joka avautui pieneen mutta huolella hoidettuun, yksinkertaiseen sisäpuutarhaan. Sora oli haravoitu kaariksi ja pientä lampea peitti paperinohut jääkerros, ja Katsuon jälleen kerran alas lyyhistyvät polvet saivat maan rahahtamaan ja harmonisen kuvion sekoittumaan. Nainen, joka oli istunut lähekkäin jonkun tuntemattoman matkalaisen kanssa ihailemassa puutarhaa katon alla suojassa, kiljahti ja ryhtyi saman tien rauhoittelemaan kiivaasti asiakastaan, jonka saatteli sisälle kuin paeten äkillistä näkyä, miestä ja poikaa ja veren hajua.

Ei kestänyt kauaa, kun hiljaisen soiton, naurun ja ilonpidon äänien sijaan sisältä kantautui muutama huudahdus ja sen jälkeen järkyttynyt hiljaisuus, ja yksi ovipaneeleista avautui päästäen Chika-sanin ulos. Lyhyt, iän vantteroittama nainen, jonka kasvoilla väikkyi vielä muistoja nuoruuden kauneudesta, asteli pikkuruisin mutta epäröimättömin askelein tulijoiden luo – ja kun Katsuo kohotti hengästystään vastaan taistellen kasvonsa työnantajaansa kohden, vanha nainen läimäytti miestä poskelle niin lujaa, että haavoittunut luhistui maahan makaamaan.
”Aina aiheuttamassa vaikeuksia! Järkyttää nyt asiakkaita noin!” Chika naksutteli kieltään, mutta tuimuudestaan huolimatta viittasi kädellään perässään varoen seurannutta miestä ja naista tulemaan lähemmäs. Tämä kaksikko loi vain pikaiset vilkaisut tuntemattomaan nuoreen poikaan, ennen kuin tarttui Katsuoon ja kantoi hänet talon sisälle, pois näkyvistä.
”... Hmph, sinähän olet sen räyhääjän leivissä. Se kiivas typerys on aivan kismittävän onnekas, kuinka hän nyt saa kaikki ikinuoret ja sievät poikaset itselleen, ja minun täytyy tyytyä kiusankappaleisiin ja vaikeuksienkerjääjiin, jotka hyvä kun kelpaavat kilpailemaan niistä harvoista ylhäisistä naisista, jotka uskaltavat kuluttaa aikaansa kuten miehensäkin--!” Chika-san päivitteli narisevalla äänellään hiljaa ja kiivaasti, itsekseen tuimasti suutaan mutristellen, mutta tarttui sitten Harukia otsahiuksista nostaakseen nuorukaisen kasvot paremmin esille. Vanhan naisen ryppyjen ympäröimät, kapeaakin kapeammat silmät tuijottivat terävästi nuorukaisen silmiin, aivan kuin tonkien koko nuoren sielun lävitse ja kokeillen jokaista pientäkin nurkkaa mahdollisen pölykerroksen tai muun huolimattomuuden merkin varalta.
”Hmph. Haruki-kun, eikö niin? Sinä siis autoit Katsuon hengissä kotiin? Ainainen riesa sekin holtiton lapsi, raahata nyt kilpailijoita mukanaan kun muutenkin aiheuttaa niin paljon vaivaa...” hän huokaisi ja päästi irti vaivautumatta edes yrittämään kohteliaisuutta, kumartelua tai oikeaoppisia tervehdyksiä. Sen sijaan tämä omanarvontuntoinen nainen nyrpisteli hetken aikaa nenäänsä, kunnes sitten läimäytti kätensä yhteen.
”No-niin! Mitäköhän sinullekin pitää maksaa, että et ala ruikuttamaan jälkeenpäin sille kurjalle isännällesi, kuinka vanha Chika-raukka ei osaa pitää omistaan huolta? Joudut kyllä odottamaan hetkisen siinä tapauksessa, mutta siinäkin on palkkiota kerrakseen, voit vakoilla ja yrittää opettaa sille kelvottomalle rähisijälle hieman sisustusmakua, hah!” huoratalon omistaja naurahti kimakasti haukahtaen ja hieroi käsiään yhteen, ehkä sormiaan lämmitelläkseen, ehkä kauppojen hieromisen takia. Hän ei kuitenkaan ollut mielisteleväinen, kuten majatalon emännän olisi voinut kuvitella olevan neuvottelutilanteessa, vaan peräänantamaton kapean hymynsä takana.

(Eipä tuosta mitään tarvitse muutella, hyvä vain saada vähän erikoisempaa tapahtumaa mukaan peliin. Toivon vain, että onnistun itse reagoimaan Harukilla tarpeeksi hyvin~ ^^')

Haruki

Ilme Harukin kasvoilla synkkeni entisestään kun hän ajatteli, miten jokainen sekunti oli kallis. Toinen olisi saatava viipymättä turvaan, pois loskaisilta ja kylmiltä kaduilta, jossa milloin tahansa sopivaa tilaisuutta vartova hyökkääjä saattaisi käydä heidän kimppuunsa. Eikä hänestä yksin olisi heitä puolustamaan, ei, vaikka hän olisi kuinka niin toivonut. Nuorukainen oli kompastua märällä ja liukkalla alustalla Katsuon punnertaessa itsensä seisomaan hänestä tukea ottaen mutta jotenkin Harukin onnistui kuitenkin pysyä pystyssä ja tarjota kehonsa tueksi loukkaantuneelle miehelle. Nuorukainen yritti olla välittämättä siitä tosiasiasta, että hänen omatkin jalkansa vavahtivat hiukan sillä pituusero heidän välillään oli sen verran mittava. Haruki osasi kuitenkin olla halutessaan hyvinkin päättäväinen ja hän lähti hitaasti kävelemään eteenpäin aavemaisen pimeällä kujalla. Kävellessään Haruki pyrki parhaansa mukaan tukemaan Katsuon kävelyä ja varmistamaan, ettei tämä pääsisi heikosta kunnostaan huolimatta kaatumaan.

Haruki ei ollut varma, miten pitkään he olivat jo ehtineet kävellä, mutta kun toinen yhtäkkiä puristi hänen hartiaansa, kantautui nuorukaisen huulilta hiljainen, hädin tuskin kuultavissa oleva inahdus. Haruki ei kuitenkaan ehtinyt edes avata suutaan kysyäkseen, olivatko he kenties kävelleet jossain kohti harhaan ennen kuin hän jo tajusi toisen ohjaavan heitä jonkinlaiselle sivukujalle ja pian puutarhaan, joka näytti Harukin silmiin huomattavan paljon kauniimmalta kuin hänen isäntänsä vastaava. Kovin pitkään nuorukainen ei kuitenkaan ehtinyt ihastella näkymää kun hän tajusi Katsuon kaatuneen. Ilmaa halkova naisen kiljadus jäi toissijaiseksi kun Haruki kumartui toisen vierelle ja laski kätensä tämän hartialle, kysyäkseen oliko toinen kunnossa. Kysymys ei kuitenkaan koskaan päässyt ulos asti Harukin nähdessä naisen, ilmeisesti paikan omistajan, ilmestyvän ulos ja marssivan määrätietoisin askelin heidän luokseen. Seuraavassa hetkessä tämä oli jo kohottanut kätensä lyöntiin ja Haruki peitti järkyttyneenä suunsa käsillään, kykenemättä päästämään sanaakaan suustaan. Nuorukaisen teki pahaa katsoa ja varsinkin kuunnella. Hän kääntyi huolestuneena Katsuon puoleen, mutta ei uskaltanut avata suutaan vaikka olisi halunnut. Miksi ihmeessä tuo nainen löi toista vaikka selvästi näki, miten heikossa kunnossa tämä oli? Lopulta Haruki kuitenkin rohkaisi mielensä sen verran, että uskalsi laskea toisen kätensä koskettamaan maahan luhistuneen Katsuon olkapäätä. Sen enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä kun nainen jo viittoi äskeisen kaksikon saattamaan haavoittuneen miehen sisätiloihin.

Haruki suoristautui mutta ei peloltaan uskaltanut katsoa naiseen. Hän tuijotti jalkoihinsa, kädet hermostuneesti vaalean kimonon hihansuita hypistellen ja hätkähti säpsähtäen kuullessaan naisen epämiellyttävät sanat. Hän ei sanonut mitään, koska ei tiennyt, miten olisi noihin sanoihin voinut vastata mutta kun hän tunsi nykäyksen otsahiuksissaan, pääsi nuorukaisen huulilta hiljainen kivusta kielivä inahdus. Vieläkään Haruki ei uskaltanut katsoa naista silmiin vaikka joutuikin nyt pakotettuna katsomaan jonnekin niiden tienoille. Naisen katse tuntui niin kylmältä ja pelottavalta, että Haruki olisi ollut valmis tekemään melkein mitä tahansa päästäkseen pois niiden pistävän tuijotuksen alta. Nimensä kuultuaan hän nyökkäsi varoen, ihmetellen, miten nainen oikein tiesi hänen nimensä. Hänen teki pahaa kuunnella naisen arvostelevan Katsuota ja hyvin lyhyen hetken ajan nuorukaisen tekikin mieli pyytää naista vaikenemaan, mutta tajusi viime hetkellä pitää suunsa kiinni. Naisen irrottaessa otteensa hänen hiuksistaan, Haruki perääntyi nopeasti, mutta jäi kuitenkin tuijottamaan naista epäröiden kulmiensa alta. "M-minä.." Haruki painoi katseensa ja puri kevyesti huultaan, yrittäen hillitä silmäkulmissa polttelevia kyyneleitä. Haruki ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Hän oli aina uskonut olevansa ainoa, jonka isäntä kohteli alaisiaan kaltoin mutta näytti siltä, että hän oli ollut väärässä. Näytti siltä, että Katsuo oli hyvin samanlaisessa tilanteessa ja se jos jokin sai Harukin surulliseksi. "E-en minä.. Mitään sellaista.." Haruki aloitti mutta hiljeni sitten ja painoi päänsä. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka raportoivat kaikesta näkemästään muille eikä hänelle olisi ikimaailmassa tullut edes mieleen laverrella, varsinkaan, kun hän pyrki muutenkin välttelemään isäntäänsä mahdollisimman paljon. "V-voisinko.. K-käydä hänen luonaan?" Harukin ääni oli hiljainen ja varovainen, sillä hän pelkäsi naisen tulistuvan entistäkin enemmän.

//Anteeksi kesto. Katsuo on hetken out, mutta kyllä se vielä tokenee ja on parempaa seuraa~//

Katsuo oltiin pyyhälletty puolitiedottomana pois ja hento nuorukainen oli jäänyt yksin illan hämärään portin eteen, eikä Chika-san jäänyt kauas suuresta, tunkeilijan kasvoille sähisevästä vartijahengestä. Vanhan naisen kapea, viiltävän kylmä tuijotus ei herjennyt edes kyyneltymisestä kiiltelevien silmien ja epävarman, tärisevän, pienen äänen edessä. Hän ei olisi siinä, hän ei olisi selvinnyt aviomiehensä kuolemasta ja veloista, jos liikuttuisi niin helposti, jos antaisi huorien ja palvelijoitten vaikuttaa tahtoonsa.
”Tsk. Noin hauras, noin pieni... ei ihme, että tuot sille rähinöitsijälle rahaa. Katsuon pitäisi saada itselleen kunnollinen suosija, jottei hän menetä hyödyllisyyttään – jos se typerys vain onnistuisi palaamaan töistään ilman käsittämättömiä kahakoita! Kuusi vuotta, eikä hän vieläkään tiedä mitä katuja kulkea ryöstelijät ja riehujat välttääkseen”, Chika jatkoi marmatustaan ja paheksuvaa puhinaansa aivan, kuin ei olisi kuullutkaan Harukin pyyntöä saada nähdä Katsuo. Hetkeksi hän kuitenki vilkaisi olkansa yli kohti majataloa, paperipaneeleja joiden takaa kuulsi valo, kuistia ja puutarhaa – ja kääntyi sitten takaisin Harukiin päin suupielet ankarasti alaspäin kääntyneinä.
”Ymmärrätköhän sinä lapsonen edes, kuinka hankalaa minun on päästää joku kaltaisesi näin lähelle yritystäni? Sinut tunnetaan, Haruki-kun, ja majatalossani on tälläkin hetkellä väkeä, jotka luulevat, ettei kaltaisiasi ja kaltaistesi palveluja ole lähimaillakaan... Jatkossakin haluaisin pitää ylhäisten ja virkailijoitten näpit irti elannostani”, nainen selitti sitten äkillisesti ja hyvin painokkaasti. Kohta Chika-san painoi käden poskelleen ja huokaisi päätään pudistellen.
”Hyvä on. Saat olla siellä aivan hetken, etkä saa poistua huoneesta. Ymmärsitkö?” nainen tiuskaisi sitten ja varoittamatta lähti kävelemään lyhyin, siroin, mutta hämmentävän nopein askelin kohti rakennusta.

Pian Harukille oli näytetty tie sisään melko pieneen huoneeseen, jonka ainoa valonlähde oli lattialla seisova lyhty. Katsuo makasi keskellä lattiaa selällään paljaalla, halvalla, kovalla patjalla, vaikka raolleen jääneestä kaapista pilkottivat pehmeät peitteet. Oli kuitenkin ilmiselvää, miksi niitä ei oltu otettu esille – jopa nyt kunnollisten siteitten alla kyljen haava vuosi vielä niin vuolaasti, että patja oli imenyt itseensä tumman tahran. Hänen nilkkansakin oli sidottu ja patjan vierellä oli muutamia kulhoja ja välineitä, jolla nyt vaatteitta, vain ohut peitto jaloillaan makaavaa miestä oli hoidettu. Uneen vaipuneelta vaikuttavan miehen lisäksi huoneessa oli kuitenkin myös sorjavartinen nainen valkoisessa kimonossa, itsensä ja lattian välissä pörröinen tyyny. Hän istui polvillaan aloillaan Katsuon rinnalla, muutama muutama niskaan sidotuista hiuksista karannut suortuva nuppuhuulien välissä hermostuneen purennan kohteena, piskuiset kädet sylissä leväten. Nainen kohotti kapeaakin kapeammat silmänsä ylös katsomaan tulijaa, mutta antoi katseensa sitten laskeutua takaisin Katsuoon.
”Tekö autoitte häntä?” hän kysyi hiljaa puhuen vanhahtavaan, todella kohteliaaseen tapaan.
”Olisi ollut suunnaton sääli menettää hänet öiselle miekalle”, nainen sanoi sitten vielä hiljempaa seuraten katseellaan ahdistuneen hengityksen kohottelemaa rintakehää ja tuskanhikeen otsalle liimautuneita mustia hiuksia.

(Eip mitiä vaikka välillä kestäisikin vähän kauemmin. Jaksan odotella~.)

Haruki

Mitä enemmän nainen puhui, sitä vaikeammalta Harukin olo alkoi tuntua ja nuorukainen sai purra huulensa lähes verille, etteivät kyyneleet olisi päässeet silmäkulmia pidemmälle. Vaikka Haruki olikin tottunut ottamaan vastaan monenlaista itsestään, hänestä tuntui silti tietyllä tavalla hyvin pahalta kuulla, miten nainen totesi hänen tuovan rahaa isäntänsä pöytään. Oikeastaan nainen oli oikeammassa kuin todennäköisesti arvasikaan, varsinkin kun mies toisinaan vei Harukin ansaitsemat rahat omaan taskuunsa. Huultaan pureskellen ja pää painuksissa kuin toruja kuuntelevalla koiralla Haruki painoi silmänsä tiukasti kiinni. Miten tuo nainen saattoikin puhua työntekijästään noin? Ilman, että tiesi, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Haruki toivoi olevansa rohkeampi, silloin hän olisi uskaltanut ehkä sanoa naiselle vastaan ja käskeä tätä olemaan hiljaa. Ei ollut Katsuon syytä, että tämä oli loukkaantunut.. Haruki kohotti katsettaan juuri, kun paikan johtajatar kääntyi takaisin hänen puoleensa ja sillä hetkellä näki selvästi, miten nuorukainen hätkähti tuon jääkylmän katseen alla.

Haruki tiesi kyllä, että varmasti monet tunsivat hänet. Vaikka hän olikin nuori ja ollut "alalla" vasta vähän aikaa, siitä huolimatta moni tiesi hänet vähintäänkin nimeltä. Haruki antoi hampaidensa porautua taas syvälle huuleensa, miedon ja rautaisen verenmaun tunkeutuessa hänen kielelleen. Miksi tuon naisen täytyi olla niin kylmä? Niin välinpitämätön.. Haruki antoi hyvin hiljaisen, alistuneen huokauksen paeta huuliltaan samalla kun painoi päänsä. Hän oli jo aikeissa antaa periksi ja uskoa, ettei nainen päästäisi häntä Katsuon luokse, joten nuorukaiselle tuli täydellisenä yllätyksenä se kun vanha nainen myöntyikin hänen pyyntöönsä. Haruki ei heti kohottanut katsettaan mutta nyökkäsi kuitenkin vastaukseksi kysymykseen. Minnepä hän edes olisi poistunut? Hän oli ennen kaikkea kysynyt lupaa Katsuon tapaamiseen vain, koska halusi nähdä, että tämä olisi kunnossa. Miksi hän siis olisi lähtenyt muualle? "H-hyvä on.." Haruki myöntyi ja lähti seuraamaan edellä kulkevan perässä sisälle majataloon.

Silmät kiinni makaavan Katsuon näkeminen sai Harukin peittämään järkyttyneenä kasvonsa hänen astuessaan sisälle huoneeseen eikä järkytystä helpottanut lainkaan patjaan imeytyneen veren näkeminen. Haruki antoi käsiensä laskeutua kylkiensä vierelle hänen tervehtiessään huoneessa olevaa naista tämän nähdessä hänet ja istuutui sitten lattialle pienen matkan päähän Katsuosta. Näytti siltä kuin toinen olisi vain nukkunut.. Harukin kasvoille kohosi surumielinen ilme hänen silmiensä katseen seuratessa miehen hengityksen tahdissa kohoilevaa rintakehää. Naisen kysymys havahdutti hänet omista ajatuksistaan ja nuorukainen kääntyi katsomaan toista huoneessa olijaa. "N-niin kai, t-toivon vain etten.. Tullut liian myöhään. M-miten hän voi?" Harukin ääni oli hiljainen, pahoittelevakin ja puhuessaan hän oli kääntynyt taas katsomaan Katsuota, tuntien sydäntään pistävän huolesta.

Lyhdyn liekki lepatti ja heitteli tanssivia, vääristyviä varjoja seinille ja Katsuon hikikarpaloiden kirjomille, kivun kiristämille kasvoille. Kapeasilmäinen nainen oli vaiti, seisoi aloillaan kuin patsas, ja kohotti sitten toisen pitkäsormisista ja -kyntisistä käsistään peittämään suunsa. Syrjäsilmällä hän katsahti Harukiin päätään kääntämättä. Nuorukainen istui poissa valon kirkkaimmasta piiristä, aivan kuin olisi arkaillut ja epäillyt omaa oikeuttaan olla sairasvuoteen äärellä. Nöyrä, hyvätapainen poika...
”Katsuo-kun on vahva, mutta nyt haavakuume on vanginnut hänet kouriinsa... vain yö näyttää”, nainen lausui suorastaan kohtalokkaalla äänellä – tai ehkä se vain johtui hänen käyttämästään vanhentuneesta puheenparresta, sillä seuraavaksi hän kääntyi Harukia kohti ja hymyili kevyesti.
”Näittekö, mikä hirvittävä onnettomuus kohtasi hänet...? Kuka roisto teki tämän hänelle...?” hän tiedusteli hyvin vakavana ja päätään sivulle kallistaen. Nainen näytti muuten tyyneltä, mutta hänen sydämelleen painettu nyrkkiin puristettu kätensä vapisi jostakin pidätellystä, suuresta tunteesta.

Kuitenkin, kun Katsuo päästi kevyen ynähdyksen ja käänsi päänsä sivulle, kääntyi tuo nainen välittömästi hänen puoleensa. Varautuneen, pikaisen silmäyksen jälkeen hän viittasi Harukiakin tulemaan lähemmäs – olihan tuo nuorukainen auttanut Katsuon turvaan, ja siksi naisen silmissä ansaitsi tulla sallituksi haavoittuneen vierelle.
”... Hime? Pääsinkö majatalolle?” Katsuo mumisi heikosti silmät lievästi harittavaan katseeseen avautuen. Nähtyään naisen varmistavan pienellä eleellä hänen kysymyksensä mies etsi katseellaan ympäri huonetta, kunnes lopulta pystyi kohdistamaan sen Harukiin.
”... kiitos. Kiitos, auttamiseni täytyi olla todella -”, Katsuon puhe keskeytyi hetkeksi hänen irvistäessään ja laskettaessaan kevyesti sormensa hipaisemaan sidottua kylkeä, ”- kiusallinen vaiva.”
Kapeasilmäinen nainen hyssytteli hiljaa haavoittunutta, ja kurotti ottamaan kulhossa kostutetun kankastaitoksen, jolla alkoi pyyhkiä hikeä Katsuon kasvoilta. Katsuo kuitenkin katsoi yhä Harukia tiiviillä, hiilenmustalla katseellaan, kunnes sulki silmänsä voipuneesti.
”Minä... lupaan maksaa aiheuttamani vaivan takaisin”, hän huokaisi sitten vajoten takaisin levottomaan, sekavaan tiedottomuuteen, josta hän ei ollut kai täysin edes vapautunutkaan puheenvuoronsa aikana. Naisen väitteestä huolimatta se ei kuitenkaan ollut kuumeista houretta, vaan hiki oli kylmää ja Katsuon iho kolea koskettaa. Kapeasilmäinen nainen oli jo ryhtyä hoivaamaan häntä enemmänkin, mutta sitten mies kohotti heikosti toisen kätensä pysäyttämään jo häntä kohti ojentuneet, hyvin hoidetut kädet.
”Hime... jätä meidät kahden”, Katsuo pyysi, ja nainen nyökkäsi, nousten sitten huolella ylös ja kävellen niin sulavin askelin, että hänen kulkunsa näytti lattian yli liukumiselta, ulos sisäpuutarhaan. Turkiksista tehdystä lattiatyynystä ei jäänyt hänen perässään jälkeäkään, mutta Katsuo ei edes katsonut naisen poistumista – ei, hän käänsi katseensa taas Harukin puoleen jaksamatta kuitenkaan muuta kuin tuijottaa kevyt, surumielinen hymynkare kasvoillaan.
”En... saanut kuulla nimeänne. Olisi hyvä saada kuulla pelastajansa nimi”, hän puhui sitten hiljaa.

Haruki

Haruki tuijotti hiljaisena, lähes paikoiltaan liikahtamatta silmät kiinni makaavaa miestä, huultaan kevyesti purren ja pienen syyllisyyden pistoksen rintakehässään tuntien. Jos hän vain olisi saapunut edes hetkeä aikaisemmin.. Silloin toinen ei ehkä olisi noin heikossa kunnossa.. Hennot, kapeasormiset kädet puristuivat tiukasti nyrkkeihin niiden levätessä Harukin sylissä, nuorukaisen istuessa polvillaan lattialla, kaukana kynttilän lepattavasta liekistä. Huoneessa olevan naisen ääni ja sanat kiirivät hiljalleen Harukin korviin ja nuorukainen kohotti katsettaan käsistään, hätkähtäen miltei säikähtäneenä nähdessään, miten nainen kääntyi hänen puoleensa ja hymyili. Poika nielaisi ja surumielinen, pahoitteleva ilme kohosi hänen kasvoilleen samalla kun nuorukainen pudisti päätään, päästäen hiljaisen, alistuneen huokauksen huuliltaan. "O-olen pahoillani.. Satuimme kulkemaan toistemme ohi kadulla j-ja hän.." Nuorukainen nielaisi ja kiirehti pyyhkimään silmiään, joihin kerääntyneet kyyneleet pyrkivät päästä kunnolla esiin. "J-jos vain olisin tullut aikaisemmin.." Haruki kuiskasi enemmänkin itselleen kuin naiselle ja painoi häpeissään päänsä.

Kun Katsuo liikahti ja naisen katse siirtyi tähän, kääntyi Harukinkin katse tarkastelemaan miehen kasvoja. Mutta vieläkään ei arka, pelokas nuorukainen uskaltanut liikahtaa paikoiltaan, vaikka olisi kovasti niin halunnutkin tehdä. Naisen viittoileva ele sai Harukin kuitenkin yllättymään taas ja nuori poika hivuttautui hitaasti, yhä hiukan epäröiden lähemmäs, jääden kuitenkin yhä sen verran kauas, ettei häiritsisi tai olisi muuten tiellä. Katsuon naiselle osoittaman kysymyksen kuullessaan Haruki tunsi olonsa epäkohteliaaksi ja hän antoi katseensa taas laskeutua syliinsä. Nuorukaisen katse pysyi alhaalla niin kauan, kunnes hän havahtui ja tajusi Katsuon osoittaneen seuraavat sanansa hänelle. Harukin kasvot punehtuivat ja poika kohdisti epävarman katseensa mieheen, osaamatta heti sanoa mitään vastaukseksi. "E-ei, ä-älkää sanoko noin.. O-olen pahoillani, etten voinut tehdä.. E-enempää.." Haruki puhui hiljaisella, pelokkaalla äänellä, josta kuulsi selvästi se, miten surullinen hän sillä hetkellä oli. Muiden kärsimyksen näkeminen sai hänet aina tuntemaan omankin olonsa surulliseksi.

Toisen puhuessa jotain korvauksesta, Haruki tunsi lievän piston sydänalassaan pudistaessaan kevyesti päätään. "E-ei teidän tarvitse. M-minulle riittää se, että.. T-tulette kuntoon. Ä-älkää rasittako itseänne." Harukin ääni vapisi ja alkoi olla jo todella selvää, ettei hän kykenisi kauan pidättelemään kyyneleitään. Miksi toinen puhui tuolla tavalla? Miksi tämä puhui korvaamisista ja vaivasta, vaikka oli noin huonossa kunnossa? Haruki puri huultaan ja pyyhki jo toistamiseen silmiään ennen kuin havahtui Katsuon sanoihin ja sitä seuraaviin kevyeisiin askeliin. Kun Haruki seuraavan kerran kohotti katseensa, oli huoneessa ollut nainen kadonnut. Nuorukainen räpäytti silmiään, vilkaisi ensin varoen ovea ja kohdisti sitten katseensa patjalla makaavaan mieheen. Yhä hiukan epäröiden poika kohottautui jaloilleen, astui ne pari askelta, jotka hänen ja Katsuon välillä oli ja istuutui Katsuon vierelle, laskien kätensä takaisin syliinsä, pitäen päänsä kumarassa. "H-Haruki.. O-olen pahoillani, etten.." Vaikka Haruki yhä yrittikin kovasti taistella kyyneleitä vastaan, ei hän kyennyt siihen enää vaan puhkesi lopulta lohduttomaan itkuun ja hautasi kasvonsa käsiinsä.

Silmät vain aavistuksen raollaan, hämärässä huoneessa kokonaan mustiksi maalautuneina, Katsuo hymyili karvaammin kuin koskaan kenenkään katseen ulottuvilla. Hitaasti hän painoi silmänsä kiinni, antoi tunteitten valua pois kasvoiltaan kuin kosteuden vesilinnun selästä, ja päästi huoneen pelkästään Harukin hiljaisen itkun häiritsemän hiljaisuuden täyttää rintakehänsä.
”Haruki... se on hyvä nimi”, hän sanoi hiljaa avaten silmänsä katsomaan varjoihin peittyneitä kattopalkkeja. Hänen silmänsä olivat kuivat ja verestä tummunut sideharsokin tuntui kovettuneen. Pelkkä kevyt kosketus sattui, ja aavistus kireyttä silmiensä ympärillä häilähtäen Katsuo äännähti hiljaa laskettaessaan kätensä taas lepämään patjalle.
”Joutua tällaiseen paikkaan auttaessaan hyvää hyvyyttään... olen pahoillani, ja vannon korvaavani tämän vielä.” Katsuo käänsi katseensa Harukiin, alas painuneeseen päähän ja itkusta täriseviin, hentoihin hartioihin. Hän ei tiennyt nuorukaisesta mitään, ei hänen ikäänsä, taustaansa, työtään, perhettään... mutta Haruki oli silti kammottavan puhdas, kauhistuttavan hauras ja hyvä. Jos maailma, johon hän kuului puoliksi, oli varjojen ja hirviöiden, Haruki kuului sen toiselle puolelle. Katsuon silmissä nuori, kaunis miehenalku hohti lyhdyn lämmintä valoa leikkautuen irti takanaan lymyävästä mustuudesta – mutta se saattoi myös olla vain valon ja varjojen leikkiä, hänen heikotuksesta sumentuneiden silmiensä kuvitelmaa.

Harukin kyyneleet eivät kuitenkaan olleet pelkkää harhaa, sillä kohottaessaan vapisevan kätensä laskeutumaan nuorukaisen polvelle hän tunsi pisaroiden tipahtelevan kämmenselälleen. Lempeästi hengähtäen Katsuo sulki silmänsä ja silitti hellästi, liki ajattelematta Harukin polvea.
”Älkää suotta... kiitos teidän tulen elämään”, hän sanoi väsyneenä, mutta kohotti kätensä hetkeksi nuorukaisen suuren sydämen hellyttämänä ja silitti lohduttavasti kiiltävänliukkaita hiuksia, melkein kuin mies olisi hellinyt vierelleen käpertynyttä kissanpentua.
”Älkää itkekö vuokseni, pyydän. Haruki-san, teette minutkin surulliseksi”, Katsuo sanoi hiljaa, melkein vain hymisten. Hänen pelastajansa vaikutti niin nuorelta, vielä maailman pilaamattomalta, ja toi hellässä myötätuntoisuudessaan mieleen ne muutamat lapset, joita Katsuo oli saanut auttaa kasvamaan. Jokainen heistä oli lähtenyt tai oppinut pelkäämään häntä, mutta mies vaali silti pistelevän suloista tunnetta sydämessään hymyilemällä pehmeästi.
”Teidän kannattaisi jättää minut pian, omaksi parhaaksenne. En ole ...vapaa, enkä haluaisi kenenkään tahrivan kunniaansa joutumalla tekemisiin elämäni hankaluuksien kanssa”, hän sanoi sitten tietämättä vielä, kuinka paljon samaa heissä olikaan.
”Lupaan maksaa tämän vielä... sitten kun kykenen siihen toivuttuani”, mies jatkoi vielä, puhe hengästyneemmäksi sana sanalta käyden.

Haruki

Haruki oli niin keskittynyt itkuunsa, ettei hän ollut aluksi lainkaan kuulla, mitä hänen pelastettavansa mies oli sanonut. Jotenkin hänen kuitenkin onnistui kuulla hänen nimestään lausutut kehut ja poika niiskaisi hiljaa silmiään pyyhkien, kykenemättä kuitenkaan lainkaan estämään uusia, yhä suurempia kyyneleitä tulvimasta silmistään. Pojan kalpeat kasvot olivat punertuneet ja kevyesti itkun turvottamat, mutta hämärässä huoneessa sitä oli vaikea, lähes mahdoton nähdä, varsinkin, kun Haruki piti visusti katseensa sylissään, kuin häveten omaa murtumistaan. Mitä toinen mahtoikaan hänestä ajatella?

Katsuon alkaessa toistamiseen pahoitella, Harukin oli lopulta pakko kohottaa katsettaan vaikka ei olisikaan halunnut haavoittuneen joutuvan näkemään hänen itkettyneitä kasvojaan ja surkeaa ilmettään. Nuorukainen pudisti päätään ja asiaa edes kunnolla tiedostamatta kumarsi päätään niin alas, että hänen otsansa hipaisi hyvin kevyesti, hädin tuskin tuntuvasti Katsuon olkapäätä. "E-ei.. E-ei teidän tarvitse p-pyytää anteeksi. Ei ole teidän syynne, että.. Olette loukkaantunut." Harukin ääni vapisi ja sanojensa jälkeen nuorukainen jäi puremaan huultaan, pää jälleen painuksissa ja hennot kädet lattiasta tukea ottaen. "K-keskittykää nyt vain siihen, että tervehdytte, h-hyvä herra.." Harukin ääni haipui viimeisten sanojen kohdalla lähes kuulumattomiin sillä uudet nyyhkäykset veivät hetkeksi kaiken hänen huomionsa ja poika joutui taas peittämään kasvonsa, hengittäen vaikeasti suunsa kautta.

Harukin itku ei tuntunut ottavan lainkaan laantuakseen mutta kun poika tunsi kosketuksen polvellaan, hän havahtui äkkiä ja kohotti ehkä hiukan säikähtäneeltäkin näyttävän katseensa Katsuoon, liikahtamatta kuitenkaan lainkaan paikoiltaan. Käden silittävä liike tuntui rauhoittavalta mutta samaan aikaan ehkä vähän omituiseltakin. Haruki ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen, sen sijaan hän keskittyi tarkastelemaan vanhemman kasvoja ja pyyhkimään silmiään kimononsa hihoihin, häpeillen sitä, ettei vieläkään kyennyt lopettamaan itkemistään. "A-anteeksi.." Anteeksipyyntö oli Harukin vakiovastaus lähes kaikkeen ja silläkin hetkellä poika koki tarpeelliseksi sanoa sen. "M-minä vain.. M-minuun sattuu kun näen teidät tuossa kunnossa.. L-luvatkaa, että tulette kuntoon." Nuorukaisen ääni oli taas hiljainen ja, siinä oli aavistuksen anovaltakin kuulostava sävy. Sen enempää Haruki ei osannut sanoa eikä hän todennäköisesti olisi voinutkaan joutuessaan taas hämmentymään kun Katsuon käsi siirtyi hänen polveltaan mustiin hiuksiin. Harukin huulilta pääsi hädin tuskin kuultava hengähdys ja poika antoi silmiensä painua kiinni laskiessaan päätään hiukan alemmas, huultaan kevyesti purren ja rauhoittavasta hiustensilityksestä rentoutuen. Pian Haruki kuitenkin havahtui jälleen ja pojan tummat silmät avautuivat. Suupieliin kohosi hyvin varovainen, pahoittelevansävyinen hymy. Haruki ei sanonut heti mitään, nyökkäsi vain, kuivasi silmänsä ja loi varovaisen katseen Katsuoon. "H-hyvä on.."

Katsuon seuraaviin tulossa oleviin sanoihin Haruki ei ollut osannut lainkaan varautua ja aikaisempi pieni hymy katosi pojan kasvoilta yhtä nopeasti, kuin oli niille ilmestynytkin. "M-mutta.." Haruki ei tiennyt, mitä oli ollut aikeissa sanoa. Hän puri kevyesti alahuultaan ja painoi taas päänsä. Lopulta poika kuitenkin nyökkäsi vastaukseksi, nousematta kuitenkaan vielä paikoiltaan. "M-minä ymmärrän.. M-mutta pyydän.. Älkää ajatelko korvausta nyt, ihan totta. M-minulle riittää, että tulette kuntoon. Luvatkaa, että tulette." Haruki puhui varoen, ikäänkuin olisi pelännyt. Hänen tummat silmänsä tarkastelivat huolestuneina Katsuota, suupielten ollessa kaartuneina alaspäin.

Katsuo hymyili heikosti ja käänsi päänsä sivulle, poispäin Haruki-sanista, jottei poika näkisi hänen ilmettään. Yksi heikkouden valtaama mies huoneessa kerrallaan oli jo tarpeeksi, ja sievällä pojalla oli sentään ikänsä tekosyynä.
”... lupaan. Älkää suotta itkekö”, hän mutisi vaivalloisesti, samaan aikaan tuntien pientä häpeää siitä, että oli vetänyt jonkun tuntemattoman noin ikäviin tuntoihin, sekä kipua siitä, että joutui tajuamaan, ettei yksikään hänen ”ystävistään” itkisi hänen tähtensä niin, kuin tuo tuntematon ohikulkija itki.

Haruki-san kuitenkin rauhoittui lopulta kevyen, hellän kosketuksen tyynnyttämänä – mutta vain vajotakseen synkkään vakavuuteen Katsuon pyynnön ja toisen lupauksen kuultuaan.
”Tulen kuntoon, teidän ei tarvitse huolehtia siitä. Suuri sydän on kunnia ihmiselle, mutta myös heikkous miehelle... Omaksi parhaaksenne, älkää suotta ottako tällaisen satunnaisen kulkijan elämää huolehdittavaksenne niin kevyesti”, hän puhui ääni sana sanalta kireämmäksi muuttuen, niin väsymyksestä ja kivusta kuin myös tilanteen vaivaannuttavuudesta. Katsuo kuitenkin pakotti kireyden pois otsaltaan ja suustaan, avasi silmänsä ja loi vakaan katseen Haruki-sanin pettymyksen kirjailemiin kasvoihin. Ajattelematta, kaiketi verenhukan yhä sekoittamana hän myös tarttui nuorukaisen käteen.
”Olisi kunniatonta minulta olla palkitsematta henkeni pelastajaa. Vaikka kyseessä olisikin kohtaus kunniattomilla kujilla, hämärillä kaduilla.... jopa yössä voi olla kunniaa.”
Vanhemman miehen kapeat silmät tuijottivat kuumeisina nuorukaiseen, kunnes katse kohosi kohti kattoa ja hetken värinän jälkeen silmäluomet painuivat kiinni. Puhe kuitenkin jatkui, vaimeana ja katkonaisena, kuumeisena hourailuna.
”Tulikärpäsiä... niitä on liikkeellä, vaikka ei ole niiden aika.”
Katsuon pitkäsorminen käsi valahti voimattomaksi ja luisui Harukin sylin kautta lattialle.

Harukista tuntui jotenkin erityisen pahalta katsoa, miten toinen käänsi katseensa poispäin hänestä. Tuon vaivalloisesti lausutut sanat vain lisäsivät nuorukaisen ahdinkoa ja Haruki pyyhki vimmatusti kyyneleitä vuodattavia silmiään hihoihinsa, tietäen, ettei hänen itkunsa auttanut tälläkään kertaa mitään. Päinvastoin, se todennäköisesti vain saisi patjalla makaavan haavoittuneen vaivaantumaan. "M-mutta.." Haruki nielaisi sanansa, katsoen surumielinen ilme kasvoillaan pelastamaansa miestä.

Katsuon yhä vakuutellessa tulevansa kuntoon, Harukin mieli alkoi rentoutua mutta kyyneleet eivät vieläkään täysin lopettaneet vuotamistaan. Nuorukaisen kalpeat kasvot olivat niiden raidoittamat ja tummat silmät olivat itkemisestä punehtuneet ja turvonneet, joskin sitä ei huoneen hämärän vuoksi kovin hyvin onneksi erottanut. Toisen sanat kantautuivat korviin pienellä viiveellä ja ne rekisteröityään Haruki hätkähti. "M-mutta en voi.." Haruki ei taaskaan tiennyt mitä oli ollut aikeissa sanoa. Hiljainen huokaus pakeni huulilta toisen käden pyyhkäistessä silmäkulmaa. Nuorukainen painoi silmänsä kiinni, päätään samalla alaspäin painaen.

Haruki kuunteli silmät suljettuina Katsuon hiljaista puhetta, tuntien jokaisella sanalla sydäntään puristavan. Hänen olisi pitänyt antaa toisen levätä eikä vaivata tätä läsnäolollaan. Huultaan kevyesti purren Haruki avasi lopulta silmänsä, huokaisten taas. "Huolehtikaa nyt vain ensiksi siitä, että tulette kuntoon. P-palkkioni.." Haruki nielaisi tuon sanan sanottuaan. "Se voi odottaa. Tärkeintä on, että tervehdytte ja huolehditte itsestänne." Nuorukainen jatkoi, hätkähtäen miten voipuneelta toisen katse näytti. Haruki oli aikeissa kysyä mitä toinen oli hetki sitten sanomillaan sanoillaan tarkoittanut mutta ei ehtinyt edes avata suutaan kun hän jo tunsi miten Katsuo sulki silmänsä ja tuntui vaipuvan tajuttomuuteen. Haruki säikähti, kohottautuen hiukan paikoiltaan. Käsi kosketti toisen olkapäätä mutta vetäytyi sitten nopeasti pois. "H-hei? K-kuuletteko minua?" Harukin ääni oli vain kuiskaus ja uusi hädän tunne alkoi vallata hänen mieltään.