Kevätaamun harjoitukset

((Yuita odotetaan tänne.))

Kauniin kevätaamun rauhallinen tunnelma rikkoutui puumiekkojen kalahduksiin kun Tachibana-ryūn oppilaat harjoittelivat dojon pihamaalla. Yoshitsune ei ollut vielä ollut koulun mestarina kauaakaan, mutta nämä kevään ensimmäiset ulkoilmaharjoitukset olivat jo ehtineet muodostua perinteeksi hänen alaisuudessaan. Ylempien tasojen oppilaat toki harjoittelivat ulkosalla vuoden ympäri, mutta useimmille tulokkaille tämä oli ensikosketus miekankäytön opetteluun muualla kuin dojossa.
Sen lisäksi että keväinen ilma toi tiettyä reippautta kaikkien liikkeisiin, oli tuosta myös käytännön hyötyä: dojon rauhalliset sisätilat sopivat toki alkeiden opetteluun, mutta ulkoharjoituksissa mukaan astuivat ensimmäiset häiriötekijät, joihin noiden täytyisi tottua. Aurinko saattoi häikäistä, tuuli kuivata silmät, maassa oleva pikkukivi kaivautui ikävästi sandaalienkin läpi kantapäähän, ja näistä seikoista huolimatta täytyi keskittyä vastustajaansa herkeämättä.

Kunhan opinnot etenivät nuo joutuisivat harjoittelemaan vielä vaikeammissa olosuhteissa, veden peittämistä riisipelloista ahtaisiin kujiin ja vaikeakulkuisiin metsiin, mutta juuri nyt riitti että uudet tulokkaat opettelivat alkeita tasaisella pihamaalla vanhempien oppilaiden johdatuksella. Se kuitenkin tarkoitti että koulun nuorella mestarilla ei ollut suuremmin tekemistä, ja hän seurasikin harjoitusten etenemistä sivummalta, kädet ristittynä rintakehänsä päälle ja huudellen tämän tästä laiskasti ohjeita eri oppilaille. Tämän enempää hänellä ei ollut tapana osallistua uusien oppilaiden koulutukseen.
Monet noista eivät koskaan oppineet muuta kuin miekan käytön perusteet, minkä katsottiinkin riittävän useimmille, tai sitten nuo lähtivät ennen aikojaan, tyytymättöminä Tachibana-ryūn toisinaan julmiinkin harjoittelumenetelmiin. Mestari keskittyi pidemmälle edenneiden, lahjakkaiden oppilaiden koulutukseen, muihin ei kannattanut tuhlata aikaa sen enempää.

"Hideo, jalat! Haluatko päätyä rammaksi?" Huikattuaan yhdelle oppilaista Yoshitsune haukotteli makeasti ja raapi sitten sänkistä leukaansa. Hän kohotti nyt katseensa taivaalle ja haisteli ilmaa, todeten mielessään että päivästä oli tosiaan tulossa kaunis.

Jiro asteli tuttua metsä tietä kohti dojoa. Jo kauaksi kuului että oppilaat olivat ulkona harjoittelemassa ja tutut äänet olivat monin tavoin lohduttavia. Tässä oli kuitenkin myös oma outoutensa. Hän oli menossa käymään rakkaan opettajansa käymällä dojolla ensimmäistä kertaa sitten miehen kuoleman jälkeen. Hän oli aina ennen käynyt Itsukin kanssa täällä mutta oli päättänyt kunnioittaa miehen muistoa käymällä tervehtimässä dojon mestaria itsekseen. Nuorukaisen huulilta pääsi kevyt huokaisu ja hän katseli ympärilleen. Kaikki asiat toivat muistoja mieleen.

Hän kuitenkin koetti karistaa muistot mielestään ja kohotti katseensa dojon pihaan joka pian oli hänen edessään. Hän jäi hetkeksi aikaa seuraamaan kiinnostuksella uusien opiskelijoiden miekkailua ja hymyili kevyesti muistellen ensimmäisiä omia harjoituksiaan. Hänen ilmestyminen paikalle kuitenkin harhautti muutamaa jotka kokivat huomion kiinnittymisen muualle kovana iskuna kehossaan.

Jiro jatkoi matkaa ja etsi katseellaan dojon mestaria löytäen miehen pian katseellaan. Hän ei ollut tainnut käydä täällä myöskään vanhemmanmestarin kuoltua. Hän asteli rauhallisesti pihan poikki ja kumarsi tervehdykseksi miehelle. "Huomenta ja anteeksi yllättävä vierailuni Tachibana-sama", hän sanoi nöyrästi ja kohottautui hivenen.

Yoshitsune huomasi silmänurkastaan liikettä ja kääntyi katsomaan portin suuntaan, nähden että pihamaalle oli ilmaantunut vierailija. Koulun portit jätettiin yleensä päivän ajaksi auki ja vartioimatta, elettiinhän kuitenkin rauhan aikaa, mutta siitä huolimatta oli harvinaista että joku uskaltautui pihalle asti. Useimmat jäivät portille odottamaan, joko kohteliaisuudesta tai arkuuttaan, että joku tuli kysymään heidän asiaansa. Kutsumattomiin vieraisiin oli kieltämättä suhtauduttu tuolla melko nuivasti Yoshitsunen isoisoisän sekä isoisän aikoina, nuo kun olivat Sengoku-kauden kasvatteja, mutta Yoshitsunen isän Genjuro oli koittanut muuttaa mielikuvaa koulusta avoimemmaksi uusien oppilaiden toivossa. Se oli jossain määrin toiminutkin, mutta vieläkin löytyi sellaisia vieraita joiden mielestä oli parasta edetä varovaisesti.

Tämä tulija ei kuitenkaan kuulunut näihin ihmisiin, ja nuori mestari otti nyt uteliaana muutaman askeleen kohti tuota. Toisen ehtiessä lähemmäs Yoshitsune huomasi tuntevansa tuon, mutta joutui kaivelemaan muistiaan hetken aikaa ennen kuin sai tuon nimen mieleensä. Himura Jiro, hänen isänsä edesmenneen ystävän Kita Itsukin suojatti. Tuo oli vieraillut koululla jokusen kerran Kitan kanssa, mutta he eivät olleet sen enempää tekemisissä. Harjoittelu oli vienyt Yoshitsunen kaiken ajan, eikä häntä ollut muutenkaan suuremmin kiinnostanut vanhojen ukkojen horinat. Sitten Kita oli kuollut ryöstöyrityksen yhteydessä, eikä Jiroa ollut näkynyt sen jälkeen.
Nähdessään tyhjänä roikkuvan kimonon hihan Yoshitsune muisti myös kuulleensa että tuo oli haavoittunut ryöstön yhteydessä, mutta aivan noin pahaksi nuoremman miehen vammaa hän ei ollut osannut aavistaa. Miekkamestarin harjaantunut katse näki kuitenkin heti että tuo ei yksikätisyydestään huolimatta ollut avuton, eikä kimonon vyöhön työnnetty miekka suinkaan ollut pelkkä koriste-esine.

"Himura-san, tervetuloa." Yoshitsune soi vieraalle tervehdykseksi nyökkäyksen sekä leveän hymyn. "Vierailustanne ei suinkaan ole mitään vaivaa. Mikä tuo teidät koulullemme?"

"Ei mikään varsinainen asia oikeastaan. Minulla sattui vain olemaan harvinainen vapaapäivä ja ajattelin tulla käymään täällä pitkästä aikaa", Jiro vastasi esitettyyn kysymykseen ja jäi katselemaan ympärilleen hetkeksi aikaa. Paikka ei ollut muuttunut vaan oli yhä täysin samanlainen kuin aina ennenkin. Hän laski kätensä katanansa kahvalle ja siveli sormillaan sen koristeltua pintaa haikeana. Viimeksi kun hän oli käynyt täällä, oli miekka roikkunut vielä Itsukin vyöllä. Hänen huuliensa välistä pääsi pieni huokaus ennen kuin hän kohdisti katseensa takaisin Yoshitsuneen. "Tulin myös esittämään osanottoni isänne Tachibana-saman menehtymisen vuoksi", hän sanoi. Hän ei itse ollut päässyt hautajaisiin eikä edes käymään täällä. Olihan perheen vanhempi mies ollut hänelle paljon nuorempaa Tachibanaa tutumpi. "Pahoitteluni myös siitä etten ole pääsyt aiemmin käymään täällä", hän vielä jatkoi. Jiro käänsi sitten tarkkaavaisen katseensa opiskelijoihin ja jäi seurailemaan innokkaiden nuorten taistelua keskenään. Kevyt hymy kohosi hänen huulilleen hetkeksi sillä hänellä oli vain lämpimiä muistoja omasta harjoittelu ajastaan vaikka se olikin ollut rankkaa.

"Mitä koulunne kuuluu nykyisin?", hän kysyi katse viipyillen tarkkaavaisena vielä tovin opiskelijoissa. Hän käänsi sitten katseensa takaisin mieheen vierellään. "Kunnioitan kovasti päätöstäsi pitää koulun ovet auki isäsi menehtymisen jälkeenkin Tachibana-sama", hän kertoi kunnioituksensa ääneen. Eihän jokaisen perheen poika välttämättä olisi halunnut ottaa moista vastuusta itselleen. Toisaalta taas hän oli kuullut hienoja asioita toisesta ja aikoinaan nähnyt Tachibanan myös harjoittelemassa. Toinen oli varsin taitava miekkamies.

"Lupaan etten häiritse teitä turhan pitkään. Tahdoin vain hetkeksi tulla katsomaan onko täällä mikään muuttunut sitten viimeisen vierailuni", hän lupasi nyökkäyksen kera.

Yksikätinen miekkamies ilmoitti tulleensa käymään muuten vain, ja esitti sitten osanottonsa Tachibana-ryūn edellisen mestarin kuoleman johdosta, mihin Yoshitsune vastasi uuden nyökkäyksen kera, mutta tällä kertaa ilman hymyä. " Kiitos. Isäni sairaus oli äkillinen ja yllättävä, mutta hän sieti sen hyvin... paremmin kuin äitini ja setäni." Nuori miekkamestari ei sanonut tuosta asiasta sen enempää, hän tiesi että Jiro oli varmasti kuullut virallisen version siitä mitä koululla oli tapahtunut, ja luultavasti myös joitakin huhuja jotka kertoivat muuta. Yoshitsune olisi kaikkein mieluiten antanut koko tapauksen vaipua unohduksiin, mutta hän tiesi myös ettei niin tulisi tapahtumaan vielä hetkeensä.

Osa nuoremmista oppilaista vilkuili uteliaana vieraan suuntaan, mutta mestarin merkitsevä katse sai heidät nopeasti kääntämään huomionsa takaisin harjoituksiinsa. "Koulullamme menee hyvin, oppilaiden määrässä oli pieni notkahdus isäni kuoleman jälkeen mutta tilanne on tasaantunut, ja nyt meillä on itse asiassa hiukan enemmän väkeä kuin aikaisemmin." Puhuessaan Yoshitsune antoi katseensa kiertää noissa harjoittelijoissa, jotka muutamaa vanhempaa oppilasta lukuun ottamatta olivat vielä pääosin aloittelijoita.
Jotkin heistä osoittivat jo hetkellisiä välähdyksiä lupaavasta tulevaisuudesta miekkamiehenä, mutta vain noin yhdelle viidestäkymmenestä myönnettäisiin Tachibana-ryūn taitolisenssi, joka oikeutti kantajansa kutsumaan itseään Tachibana-ryūn mestariksi, ja halutessaan perustamaan oman koulunsa jonnekin muualle. Jälkimmäinen vaati kuitenkin taitojen lisäksi myös rahaa, eikä koululla ollutkaan sivuhaaroja kuin jokunen siellä täällä ympäri Japania.

"Tahtoisin puolestani esittää suruvalitteluni Ita Kitsukin kuoleman johdosta... hän oli hieno mies. En itse päässyt hautajaisiin, mutta isäni osallistui sukumme edustajana." Yoshitsune jatkoi nyt kääntäessään huomionsa oppilaistaan takaisin vieraaseen. "On häpeällistä, että vielä näinä rauhan aikoina ryövärit saavat mellastaa mielensä mukaan." Myös nuori miekkamestari oli useammin kuin kerran joutunut puolustautumaan matkoillaan maantierosvoja vastaan, tosin useimmiten kun heistä surmasi yhden tai kaksi, loput pakenivat. Nuo olivat harmillisia viivästyksiä, sillä keskiverto-ryöväristä ei yleensä ollut suuremmin haastetta joten noiden ryöstöyrityksiä ei voinut edes ottaa harjoituksen kannalta.

Tästä miehen mieleen muistui, että Jiro oli mitä ilmeisimmin surmannut ne ryöstäjät jotka olivat riistäneet Kitan hengen ja vieläpä tehnyt sen haavoittuneena. Nyt hänellä oli vain yksi käsi, mutta kantoi siitä huolimatta miekkaa, ja ammattimiehenä Yoshitsune ei voinut olla arvuuttelematta, kuinkakohan hyvä tuo oli. Päälle päin kykeni päättelemään jonkin verran, mutta ei suinkaan kaikkea. "kiinnostaisiko teitä osallistua harjoituksiin? Oppilaillani on harvoin tilaisuuksia testata taitojaan koulun ulkopuolisia vastaan, ja pieni harjoitus voisi olla hyödyksi teillekin." Puhuessaan Yoshitsune nyökkäsi päällään kohti pihalla olevaa koria, jossa oli eripituisia- ja painoisia bokkeneita.

Jiro nyökkäsi suru valitteluille jotka sai Itsukia koskien. Hän laski kätensä katanansa kahvalle ja siveli sitä sormillaan kasvoillaan synkkä ilme. "Itse asiassa en itsekkään osallistunut Kita-sanin hautajaisiin. Hänen vaimonsa oli sitä vastaan ja päätin kunnioittaa lesken toivetta", hän sanoi vain nyökkäyksen kera. Olihan moni jotka jotenkuten tiesivät tilanteen tietoisia myös siitä kuinka paljon Itsukin vaimo oli vihannut miehensä suojattia. Kai vihalle oli syynsäkin. Hän jäi seurailemaan taas katsellaan harjoittelijoita. Nuorukainen kohotti kulmaansa kysyvästi kun toinen koetti houkutella hänet harjoittelemaan oppilaiden kanssa. Hän tutki hetken aikaa harjoittelijoita katseellaan. Jirolla ei kestänyt sen kauempaa kun hän jo löysi muutaman heikkouden joita olisi taistelussa voinut helposti käyttää hyödykseen.

"Kai minä voisin muutamaan harjoitusotteluun suostua. Tosin saan kyllä harjoitusta paljon myös töissä. Henkivartijana sitä saa kaiken aikaa olla ryöväreiden kanssa tekemisissä", hän sanoi ja kohautti olkiaan. Mielestään hän oli aivan hyvässä taistelu viereessä, tosin olisihan tämä loistava tapa nuorten miekkailijoiden oppia.

"Tosin harjoittelisin mielummin joidenkin oman kokoisieni kanssa. Olisihan se aika vääryys pistää minut taistelemaan jonkun näiden poikien kanssa. He ovat kaikki niin nuoria vielä. En kylläkään sano ettei siitä olisi hyötyä mutta joka tapauksessa", hän sanoi pohtivasti. Jiro kääri hihansa ja asteli korin luokse napaten sieltä sopivan tuntuisen bokkanen. Hän pyöräytteli sitä muutaman kerran kädessään ja vaihtoi vielä vähän painavampaan. Jo pelkästä pyörittelystä ja bokkanen käsittelystä saattoi huomata että hän oli nuoreen ikäänsä verrattuna melko kokenut taistelija.

Yoshitsune ehti jo hetken aikaa epäilemään että nuorempi mies ei tarttuisi tarjoukseen, mutta sitten tuo kuitenkin myöntyi olankohautuksen saattelemana. Miekkamestari ei olisi yllättynyt mikäli Jiro olisi kieltäytynyt, Tachibana-ryūn harjoituksilla oli tietynlainen maine ja kieltämättä niissä tapahtui keskiverto-miekkakoulua enemmän murtumia, aivotärähdyksiä ja muuta ikävää. Se ei kuitenkaan kaikesta päätellen yksikätistä miestä suuremmin vaivannut, ja Yoshitsune nyökkäsi nyt leveästi hymyillen kun tuo asteli hakemaan itselleen sopivan harjoitusmiekan.

Nyt täytyisi vain päättää kuka tuon harjoittelukumppani olisi. Ketään noviisia ei voinut tuota vastaan asettaa, se olisi Jiron taitojen aliarvioimista, eikä yksikään heidän aloittelijoistaan ollut vielä tarpeeksi edistyneellä tasolla että nuo olisivat saaneet tarpeeksi irti ottelusta joka todennäköisesti päättyisi hyvin nopeasti heidän tappioonsa. Joku hieman kokeneempi oppilas saisi luvan mitellä taitojaan Jiron kanssa, ja Yoshitsune tiesikin jo kuka se tulisi olemaan.

"Mamiya, Tänne!" Miekkamestari huusi hieman kauempana seisovalle vanhemmalle oppilaalle, joka oli juuri opettamassa perusliikkeitä nuoremmille oppilastovereilleen. Leveäkasvoinen ja harteikas nuorukainen kiiruhti mestarinsa luokse ja kumarsi tuolle syvään. Tämä 18-vuotias maalais-samuraisuvun poika oli yksi lupaavimmista uusista tulokkaista, voimakas ja nopea, ja lisäksi siitä harvinainen oppilas että tuo oli saanut käytännön kokemusta miekkailusta jo ennen koululle saapumistaan, mistä kertoi muun muassa tuon suupieltä koristava arpi. "Mamiya, tässä on Himura Jiro. Hän on koulumme vanha ystävä. Ehdotin hänelle pientä harjoitusottelua, ja hän suostui, joten sinä saat edustaa kouluamme. Älä tuota pettymystä."

"Selvä!" Mamiya äyskäisi vastaukseksi, kumartaen uudelleen mestarille, ja sitten vuorostaan Jirolle, tarkastellen tuota samalla arvioivasti mutta mahdollisimman huomaamattomasti päästä varpaisiin, niin kuin häntä oli opetettu tekemään. Oppilaan kasvot pysyivät ilmeettöminä, mutta Yoshitsune huomasi kyllä tuon silmissä tutun välähdyksen jota oli osannut odottaakin. Mamiya oli nimittäin ylimielinen, aivan liian itsevarma taidoistaan ja selkäesti aliarvioi Jiroa välittömästi. Pieni ylpeys oli totta kai aina paikallaan, mutta nuorukaisen tapauksessa tuon asenne muodostuisi ongelmaksi ennemmin tai myöhemmin, ja siksi tuo tarvitsi opetuksen joka palauttaisi hänet maan pinnalle. Yoshitsune toivoi, että yksikätinen mies olisi oikea henkilö antamaan tuon opetuksen.

"Voitte aloittaa." Yoshitsune sanoi nyt astuen muutaman askeleen taaksepäin, pois noiden tieltä, samalla kun risti kätensä rinnalleen. "Yossh!" Mamiya huudahti merkiksi siitä että oli valmis aloittamaan, kääntyi Jiroa kohti ja kohotti sitten puisen miekkansa päänsä yläpuolelle, korkeaan varoasentoon. Oppilas otti muutaman varovaisen sivuaskeleen, ja Yoshitsune pani tyytyväisenä merkille, että ylimielisyyteen taipuvainen nuorukainen ei sentään rynnännyt varomattomasti yksikätisen miehen kimppuun, tyytyen sen sijaan aluksi tarkastelemaan tuota arvioivasti.

Jiro kohotti katseensa kun joku oppilaista huudettiin paikalle. Hän loi vain nopean vilkaisun mieheen ja huomasi kyllä kuinka toinen tuntui pistävän hänestä nopeasti mahdollisimman monta asiaa merkille. Hän hymähti ja heilautti bokkania kädessään vielä muutaman kerran. Kohteliaasti hän kumarsi myös vastustajalleen ja jäi valmius asentoon. Hänen vastustajansa tyyppisiä taistelijoita oli helppo lukea. Toinen suuntasi ensimmäisen iskunsa hänen kädettömälle puolelleen ja käytti paljon voimaa. Hän ei ehkä ollut kaikkein voimakkain taistelija mutta sen minkähän hävisi voimassa, hän voitti nopeudessa ja rauhallisuudessa. Hän torjuikin ensimmäisen iskun taidokkaasti. Puisten bokkanenien kolahdukset täyttivät pian pihan ja moni nuorempi oppilaista jäi katselemaan kiinnostuneena ottelua. Pelkän ottelun lisäksi Jiro keräsi paljon katseita. Hän ei ollut mikään ylivoimainen taistelija vaikka hyvä olikin. Kuitenkin Jiro oli yksi siroimmista ja eleganteimmista taistelijoista. Hänen taistelunsa oli enemmänkin tanssia kuin varsinaista voimankäyttöä. Silti hän oli tehokas käyttämään asetta.

Hän joutui muutaman kerran ottamaan osuman sillä toinen oli erittäin päällekäyvä mutta silti toisen innostus oli kompastuskivi. Kesti vielä muutaman taitavan väistön ennen kuin Jiro sai lyötyä tarpeeksi hyvän lyönnin ja bokken lensi hänen vastustajansa kädestä. Jiro hymähti tyytyväisenä ja huomasi että hänen vastustajansa näytti varsin nyrpeältä. He kuitenkin kumarsivat toisilleen kohteliaasti.

Hän laski bokkenin hivenen alemmas ja vilkaisi ympärilleen. Hän oli tyytyväin omaan suoritukseensa ottelusta ja tiesi kyllä että hänen vastustajastakin tulisi muutaman vuoden päästä äärettömän hyvä taistelija sekä miekan käyttäjä. Jiro laski bokkenin pään nojaamaan maahan ja kääntyi sitten katsomaan oppilaitoksen sensein suuntaan. Jiro asteli miehen luokse ja nyökäytti päätään. "Toivottavasti et ollut pettynyt näkemääsi", hän sanoi. Ainakin muutamaa opiskelijaa Jiron taidonnäyte tuntui kiinnostavan.

Tachibana-ryūn nuoren mestarin ilme ei juurikaan muuttunut kun hän seurasi lyhyeksi jääneen harjoitusottelun etenemistä, mutta häneltä ei jäänyt mitään näkemättä tai arvioimatta. Myös ottelun lopputulos oli selvillä jo ennen kuin kumpikaan noista oli tehnyt ensimmäistäkään elettä hyökätäkseen.
"Erinomainen näytös, Himura-san. Kehonne tasapainopisteen on täytynyt muuttua kätenne menettämisen myötä, mutta huomaan että olette tottuneet siihen erittäin hyvin." Yoshitsune sanoi hyväksyvään sävyyn nyökäten samalla, ennen kuin sitten käänsi huomionsa oppilaaseensa, joka poimi parhaillaan puumiekkaansa maasta. "Ota opiksi, Mamiya. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun olen nähnyt sinun aliarvioivan vastustajasi pahemman kerran pelkästään heidän ulkonäkönsä tähden. Jonakin päivänä se koituu vielä kohtaloksesi, ja jos et kykene korjaamaan asennettasi, sinulla ei ole mitään sijaa tässä koulussa."

Mamiyan painaessa päänsä häpeissään Yoshitsune kääntyi muiden oppilaiden puoleen, ja jatkoi kovempaan ääneen: "Ja sama koskee teitä kaikkia! Jatkakaa harjoittelua." Oppilaiden palatessa harjoitustensa pariin miekkamestari suuntasi huomionsa jälleen yksikätiseen mieheen. "Voisi sanoa, että vierailunne osoittautui odottamattoman hyödylliseksi Himura-san... harjoituksissamme käy jostain syystä kovin harvoin vieraita, joten tämä oli tervetullutta vaihtelua. Kiitos."
Nuoremmalle miehelle suotiin kevyt kumarrus. "Olette tervetullut osallistumaan toistekin, mikäli haluatte. Ehkäpä myös löydämme teille jonkun haastavamman vastustajan." Nuo viimeiset sanat lausuttiin leikkisään sävyyn leveän hymyn saattelemana, mutta niiden takaa saattoi aistia että miekkamestari olisi mielellään testannut kuinka pitkälle Jiron taidot riittäisivätkään.

Jiro käänsi katseensa oppilaan suuntaan ja seurasi miestä hetken aikaa katsellaan. Ylpeys oli monen hyvän miekkailijan loppu. Hän oli oppinut jo että vastustajaa ei ikinä saanut aliarvioida sillä kuka tahansa voisi osata käsitellä miekkaa taitavammin kuin miltä näytti. Hän käänsi kuitenkin katseensa pian takaisin miekkakoulun senseihin. Hän nyökkäsi kiitokseksi kohteliaisuudesta ja siitä ettei ottelu ollut pettänyt miehen odotuksia. Hän jäi seurailemaan hetkeksi aikaa oppilaita katseellaan ja hymyili lähes huomaamattomista. Monilla nuorilla pojilla oli vielä niin suuri into ja haaveet miekkailun suhteen. Nuo pojat halusivat olla samuraita ja päästä oikeisiin taisteluihin. Vasta työnteon jälkeen monille tulisi oikea kunnioitus muita kohtaan. Hän huokaisi hiljaa ja hymähti itsekseen. Hän käänsi sitten katseensa mieheen vierellään. "Hmm. Miksipäs ei. Voisinhan minä tosiaan joskus tulla uuteen otteluun. On mukava päästä välillä miekkailemaan ilman että siinä voi oikeasti menettää henkensä", hän sanoi myöntyen ehdotukseen. Ehkä hän saisi jonkun muunkin mukaansa auttamaan oppilaita harjoittelussa.

Hänen täytyi myöntää että lyhyen ottelun aikana hän ehti taas muistaa miten hyvää ajanvietettä miekkailu voi olla silloin kun kenenkään henki ei ole kyseessä. Jiro oli työskennellyt jo niin kauan henkivartijana että hän ehti aina välillä unohtaa miksi niin kovin oli halunnut samuraiksi pienestä pojasta saakka. "Olisiko teillä tarjota minulle kupillinen teetä? Se piristäisi mukavasti ennen kuin lähden takaisin", hän kysyi sitten kohteliaasti pienen kumarruksen kera. Hän joisi mielellään kupillisen teetä ennen kuin aloittaisi kävelynsä takaisin kohti kotia. Hänen täytyisi olla aikaisin huomenna töissä ja päivän aikana olisi vielä muitakin asioita joita hän mielellään tekisi. Jiro antoi katseensa kiertää pihaa ja tunsi olonsa rauhalliseksi. Ehkä hän voisi ottaa tavakseen tulla käymään koululla useammin.

Yksikätinen miekkamies myöntyi Yoshitsunen ehdotukseen, ja tämä käänsi tyytyväisenä huomionsa takaisin oppilaidensa harjoituksiin. Sitten Jiro kuitenkin tiedusteli hienovaraisesti teekupillisen mahdollisuutta, ja miekkamestari kirosi mielessään ajattelemattomuuttaan. Kohteliaana isäntänä hänen olisi kuulunut tajuta ehdottaa sitä itse, mutta kohteliaisuus nyt sattui olemaan asia jonka kanssa Yoshitsunella oli toisinaan vaikeuksia. "Tottahan toki. Pahoitteluni, täällä metsässä asuessa käytöstavat tapaavat välillä unohtua, varsinkin kun vieraita käy kovin harvoin. Tähän suuntaan." Nuorempaa miestä viitattiin seuraamaan perässä miekkamestarin suunnistaessa kulkunsa kohti dojon päärakennusta.

"Teille varmaankin sopii että juomme teen ulkosalla? Sää on niin hieno että olisi haaskausta olla nauttimatta siitä." Yoshitsune sanoi Jirolle heidän astellessaan sisään rakennukseen, ja sitten suoraan sen sotilaallisen karusti sisustettujen, siistien huoneiden läpi takakuistille, josta avautui näkymä puutarhaan. "Yua! Teetä vieraallemme." Pienikokoinen vanha palvelijatar oli ilmaantunut eteiseen kuultuaan etuoven kolahduksen, ja kumarsi nyt isännälleen, ja sitten vieraalle ennen kuin lähti toteuttamaan Yoshitsunen pyyntöä. "Istukaamme alas." Yksikätistä miestä kehoitettiin istumaan samalla kun Yoshitsune teki itse saman. "Pelkäänpä että teevarastomme ovat melko vaatimattomat, kukaan ei ole vielä tehnyt viikottaista ostosreissua kaupunkiin."

"Toki sopii ja ei se mitään. Liian monet ovat nykyään kohteliaisuuden orjia", Jiro sanoi ja seurasi miestä. Hän ei ollut kovinkaan loukkaantunut siitä ettei teetä automaattisesti tarjottu. Hän ei kaivannut moisia hienosteluja vaikka ne kuuluivatkin lähestulkoon hänenkin jokapäiväiseen arkeensa. Hän istahti alas kun paikkaa tarjottiin ja loi nopean katseen ympärilleen. "Ei teen merkillä nyt niin väliä ole. Hyvä vain saada jotakin juomista ennen kuin lähden takaisin kohti kaupunkia", hän sanoi kohteliaasti ja nyökäytti päätään hivenen. "Olette näköjään pystynyt pitämään paikat samanlaisina kuin isänne aikana", hän sanoi ja miehen katseessa oli hetken aikaa haikeutta ilmassa. Tänne tulo yksin oli pitkästä aikaa taas hyvä muistutus siitä että Itsuki oli tosiaan poissa. Hän huokaisi kevyesti ja pudisti päätään pienesti. "Jos kaipaatte joskus apua täällä niin älkää turhaan epäröikö kysyä. Autan mielelläni sillä onhan se tärkeää että seuraava sukupolvikin saa yhtä hyvät opinnot ja pystyvät suojelemaan muita", hän kehotti.

Jiro laski kädet jaloilleen ja jäi taas tuijottamaan hetkeksi aikaa eteensä. Hän laski kätensä katansa varren päälle ja pohti hetken aikaa. "Teillä on melko kunnioitettava määrä oppilaita kun johdatte koulua yksin. Täällä tosiaan taitaa aika ajoin olla melko kiireistä", hän uteli. Olihan Yoshitsunella apunaan oppilaita sekä muutama palvelija mutta hän saattoi silti kuvitella että koulun ylläpitäminen vei paljon aikaa sekä varoja.

//Anteeksi kauheasti kesto : (( Ja lyhyys. Koetan ottaa tästä pelistäkin taas otteen//

((Eipä tuo mitään, kyllähän näin keväällä/kesällä kaikilla riittää muutakin tekemistä.))

Kaikeksi onneksi Yoshitsunen pienimuotoinen etikettivirhe ei näyttänyt loukkaavan nuorempaa miestä sen kummemmin. Hän osasi arvostaa tuota piirrettä ihmisissä, tänä päivänä kaduilla tuli vastaan aivan liikaa turhantärkeitä nuoria samuraita, jotka olivat valmiita tarttumaan miekkaan jos he vain hiukankin epäilivät että heidän kunniaansa oli juuri jollain tapaa loukattu. Miekkamestari olisi varmasti vältellyt kaupungissa käyntiä enemmän juurikin tuosta syystä, elleivät sen muut houkutukset olisivat olleet niin vastustamattomia.
Jiro myöskin lupautui käymään toistekin, ja tarvittaessa avustamaan koulutuksessa. Yoshitsune kumarsi pienesti kiitokseksi hymyillen samalla, ja sanoi sitten: "Kuten sanoin, olette tervetullut toistekin. Näinä rauhan aikoina on tärkeää ylläpitää taitojaan mahdollisimman kattavasti, eikä se onnistu pelkästään toistamalla samoja harjoituksia oman koulun sisällä. Tarvitaan myös ulkopuolista näkemystä."

Palvelija toi tarjottimella heidän teensä, kaatoi kummallekin kupillisen ja katosi sitten jonnekin talon sisuksiin yhtä äänettömästi kuin oli saapunutkin. "Kieltämättä minulla on välillä kädet täynnä tekemistä, mutta vanhemmat oppilaat, erityisesti täällä koululla asuvat, auttavat opetuksessa... lisäksi moni isäni entisistä oppilaista poikkeaa täällä tämän tästä, viipyvät kuukauden tai kaksi ja auttavat hekin." Yoshitsune vastasi yksikätisen miekkamiehen jälkimmäisen kysymykseen, ja maistoi sitten teetään. "Opetuksesta puheen ollen, kenen opissa olette itse ollut? Käsittääkseni Kita-san opetti teille miekankäytön perusteet, mutta koulutuksenne tuskin päättyi siihen?"

Jiro nyökkäsi myöntävästi. "Olet oikeassa. Koulut joutuvat liian usein tyytymään vain harjoituttamaan oppilaita toisiaan vastaan mutta se harvoin on tarpeeksi jotta he pärjäävät myös koulun seinien ulkopuolella", hän sanoi nyökäyttäen päätään. Hän kohotti katseensa palvelijaan ja nyökkäyksellä kiitti teestä nostanen kupin käteensä ja kohottaen sen huulilleen. Hän puhalsi kuumaan teehen ennen kuin otti siitä pienen hörpyn. Hän kuunteli kun mies kertoi kuinka selvisi koulun askareista ja nyökkäili. Olihan paikalla näköjään melko paljon vanhempia oppilaita ja sekään että miehen isän vanhat oppilaat kävivät tämän tästä koululla ei ollut mikään ihme. Olihan mies ollut paljon ihailtu. Jiro vilkaisi Yoshitsunen suuntaan kun toinen uteli hänen koulutuksestaan.

"En ole koskaan ollut missään tämän tyyppisessä koulussa. Ensin minua opetti isäni ja sen jälkeen Kita-san.", hän sanoi ja siveli kupin reunaa sormillaan hiljaisena ja tuijotti hetken aikaa eteensä. "Sitten kun Kita-san oli poissa tuntui joltakin muulta opin ottaminen liian oudolta", hän lisäsi. Jiro oli Itsukin kuoleman jälkeen oli ollut vain omillaan melkein kolme kuukautta. Hän oli opetellut hallitsemaan katanan käyttöä vain yhdellä kädellä. Olihan hän tavannut yhden vanhemman samurain joka oli antanut hänelle voimaa ja oppia jatkaa eteenpäin mutta toinen oli ollut erakko joka ei ollut halunnut tekemisiin toisten ihmisten kanssa.

Hän kohotti kupin taas huulilleen ja käänsi katseensa sen hetkiseen keskustelu kumppaniinsa. "Paljon olen oppinut vain olemalla töissä. Mikään ei ole sen parempaa harjoittelua kuin oikea taistelu vaikka siinä riskinsäkin on", hän sanoi nyökäyttäen päätään.

Miekkamestari kohotti kulmiaan hivenen yllättyneenä kun Jiro ilmoitti että Kitan kuoleman jälkeen tuo oli pääasiassa oppinut työnsä kautta miekankäyttöä. Kieltämättä monet kuuluisat miekkamestarit, kuten esimerkiksi Miyamoto Musashi, olivat peruskoulutuksen saatuaan kehittäneet oman tekniikkansa itse oppimiensa asioiden kautta, mutta se oli vaarallinen tapa oppia, ja toimi vain tiettyyn pisteeseen saakka. Vaikka itseoppinut miekkamies selviäisi hengissä kymmenistä kuolettavista kamppailuista, saattoi hänen puolustuksessaan olla silti edelleen aukkoja joita hän ei itse huomannut, koska niiden huomioimiseen ei ollut siihen asti mitään tarvetta.
Jos ja kun hän sitten sai kimppuunsa vastustajan joka oli tarpeeksi taitava erottamaan nämä aukot, oli jo liian myöhäistä alkaa oppimaan virheistään. Siksi oli tärkeää, että joku asiansa osaava ulkopuolinen oli seuraamassa vierestä taitojen kehittymistä, ja tarpeen vaatiessa huomauttamassa virheistä jotta ne kitkeytyivät pois ennen kuin ne ehtivät muodostumaan tavoiksi.

Yoshitsune siemaisi teetään uudemman kerran ja siveli sitten mietteliäästi sänkistä leukaansa. "Niinkö tosiaan? Luulenpa, että siinä tapauksessa voitte opetuksessa auttamisen lisäksi oppia jotain meiltä, kun seuraavan kerran käytte vierailulla... olettaen siis, että se teille. Tarkoituksenani ei suinkaan ole tuputtaa kouluni oppeja väkisin tai yrittää värvätä teitä oppilaaksi, mutta siitä voisi olla hyötyä. Kuten sanoin, ulkopuolista näkemystä tarvitaan aina, ja jonakin päivänä saatatte saada vastaanne muitakin kuin vain ryöväreitä, jotka hädin tuskin tietävät mihin osaan katanasta tarttua." Miekkamestari laski teekuppinsa takaisin palvelijattaren tuomalle tarjottimelle, ja jäi odottamaan yksikätisen miehen vastausta.

Jiro kohotti kulmaansa hivenen. Oli melko rohkeaa alkaa epäilemään hänen kykyjään vaikka toinen olikin vaikutusvaltainen mies. Hän siemaisi teestään pienen hörpyn ja pysyi tovin hiljaisena. "Ehkäpä. Tosin kaikki liikkeet ja liikeradat muuttuvat kun toinen käsi puuttuu. Täytyy löytää aivan erilainen tasapaino", hän totesi. Tottahan se oli että kaikki muuttui kun yksi käsi oli menetetty. Hän oli oppinut sen kantapään kautta mutta nykysyin hallitsi jo katanan käytön hyvin. Ehkä paremmin kuin ennen. Hän hymähti hiljaa ja loi katseen Tachibana-saman suuntaan. "Monet jotka hyökkäävät työnantajani kimppuun ja koettavat päästä hänestä eroon ovat taitavia miekkamiehiä. Velkaisia samuraita jotka janoavat kostoa. Toki sitä törmää välillä myös niihin jotka eivät katanaa osaa käyttää mutta hyökkääjiä ei saa koskaan aliarvioida eikö niin", hän totesi. Toinen tuntui kuvittelevan että hänen työnsä oli kovinkin helppoa. Olihan se sitä silloin tällöin mutta suurimmaksi osaksi tilanteet olivat yhtä vaarallisia kuin oikeat taistelutkin.

"Enkä tiedä kuinka moni ikäiseni enää käy kouluja mutta toki en sano ei sille eikö silloin tällöin voisi oppia jotakin uutta. Tosin en kaipaa enää perustavampia oppitunteja sillä olen käynyt niitä jo tarpeeksi. Kita-san oli varsin kurinalainen opettaja", hän lisäsi. Olihan hän miehen opissa joskus joutunut harjoittelemaan pitkään yöhön sillä iltapimeys toisen mukaan valpasti aisteja. Jiro kohotti kupin taas huulilleen ja joi sen tyhjäksi. "Minun täytyisi pian jatkaa matkaa sillä olen menossa vielä Minamoto-saman luokse puhumaan työstäni", hän totesi.

Hän oli luvannut tulla käymään koululla mutta ei tietäisi koska seuraavan kerran sinne ehtisi. Toisaalta nuorukaisella oli myös nyt kiireitä jotta hän saisi kaiken tehtyä joten hänen täytyisi pitää visiittinsä lyhyenä.

Yksikätinen mies olisi voinut tulkita Yoshitsunen puheet tuon vastustajien taitotasosta loukkaaviksi omia kykyjään kohtaan, eikä täysin ilman syytä, mutta kaikeksi onneksi tuo ei kuitenkaan tehnyt niin, tyytyen sen sijaan vain oikaisemaan miekkamestarin käsitystä tästä aiheesta. Yoshitsune oli ajatellut, että Jiron uusi isäntä oli 'vain' jokin varakas kauppias, mutta jos tuo sai tämän tästä kimppuunsa vihaisia samuraita jotka vieläpä olivat päteviä miekkamiehiä, niin kyseessä täytyi olla tavallistakin häikäilemättömämpi tapaus. "Totta. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut väheksyä taitojanne, pyydän anteeksi jos loukkasin teitä." Mies vastasi nyt pahoittelevaan sävyyn Jiron viitatessa hänen aikaisempiin sanoihinsa vastustajien aliarvioimisesta.

Yoshitsune viimeisteli teensä ja kuunteli samalla kun nuorempi mies kertoi koulutuksestaan. Hän ei voinut olla hymyilemättä pienesti kun Jiron puheista sai ainakin osittain sellaisen vaikutelman, että tuo luuli joutuvansa tekemään samoja puuduttavia katoja, joko yksinään tai parin kanssa, mikäli suostuisi suoraan hänen ehdotukseensa. Hänellä oli itse asiassa alustavasti mielessään jotakin hieman vaarallisempaa yksikätistä miekkamiestä varten, mutta se vaatisi vielä mietintää.

"Selvä. Toivottavasti tee maistui. Saatan teidät portille." Miekkamestari sanoi kun Jiro ilmoitti että hänen täytyisi jatkaa matkaansa, ja laski teekuppinsa tarjottimelle ennen kuin nousi sitten ylös. Nuorempi mies johdatettiin jälleen talon läpi pihamaalle, missä harjoitukset jatkuivat edelleen. Kun he olivat ehtineet portille, Yoshitsune totesi kohteliaaseen sävyyn: "Mukavaa että poikkesitte. Ensi kertaan, siis.", suoden samalla Jirolle pienen kumarruksen.