Kirsikankukkien kehtolaulu

[Pahoittelen satunnaista otsikkoa, johtuu tästä fiilistelykappaleesta ]


Temppeli oli hiljainen, eivätkä ajoittaiset auringonpilkahdukset pilvien takaa paljoa valaisseet temppelialueen laitamilla, suurten puiden varjossa metsän laidalla, kivisellä penkillä istuvaa ylipappia. Hänen silmänsä tuntuivat värisävyltään olevan toisinto sammalenpeittämien kivien syvästä vihreydestä.
"Aika virtaa kuin hiekka sormiemme lävitse."
Mies lausui, osoittamatta sanojaan sen suuremmin kellekään, tuntuen odottavan jotakin. Toki, Saburoun tuntien, tuollakin oli omat tapansa, traditiot, joista hän ei kuitenkaan orjallisesti pitänyt kiinni. Vihreän macha -teen nauttiminen oli yksi niistä. Hän mielellään joi juomansa temppelin takana, rauhassa mahdollisilta häiriötekijöiltä, meditoiden ja usein myös itsekseen keskustellen. Joskus hän pyysi seurakseen pojanpoikansa Ryosuken, joskus jonkun temppelin papeista, mutta tällä kertaa mies oli tehnyt pienen, vaikkeikaan kovin harvinaisen poikkeuksen. Tai oikeastaan, Saburou ei vielä ollut tehnyt sitä, mutta tiesi, että tulisi valitsemaan yhden näytetyistä poluista.
Mies katseli kosteita astinkiviä, ennenkuin suoristi ryhtinsä ja siirsi silmänsä kohti temppelin takaovea. Sieltä hänen teensä tulisi kävemään minä hetkenä hyvänsä. Yleensä pojalla ei kestänyt näin kauaa, kenties jotakin oli sattunut... Ylipapin omituinen hymy leveni tuskin havaittavasti. Niin, kenties... Hänellä oli suuria suunnitelmia pojan varalle, mutta raukkaparka ei vielä tiennyt sitä. Ja ennen suunnitelmien toteutumista Saburou saattoi hieman vielä leikitellä ajatuksella. Mitä jos...

//Hyvä otsikkohan tuo on : )//

Kaeden aamu alkoi yleensä jo ennen kuin aurinko loi ensi säteensä temppeliin. Hän valmisteli aamupalan kaikille ja asetteli sen esille. Yleensä hän myös siisti pihaa ennen muiden heräämistä. Hänellä oli myös tiettyjä asioita joista täytyi pitää huolta. Nuo asiat olivat niitä jotka olivat muodostuneet hiljaisiksi rutiineiksi muiden askareiden välillä. Hän oli tottunut kuitenkin niihin rutiineihin. Aamu oli alkanut muuttua jo päiväksi kun hän sekoitti teetä kupissa ja nosti sen sitten pienelle puiselle tarjottimelle. Hän asteli ulos ovesta ja loi katseen pilviselle taivaalle nopeasti. Hän huomasi sitten tutun hahmon kivisellä penkillä. Nuorukainen tiesi olevansa hivenen myöhässä sillä hänellä oli mennyt aamiaisen kanssa odotettua pidempään ja koko päivän rutiinit olivat olleet hivenen jäljessä. Kuitenkin rauhaisalla temppelillä harvoin oli kiire mihinkään.

Rauhallisin askelin hän suuntasi askeleensa ylipappia kohden ja hymyili ystävällistä hymyään. "Hyvää päivää Minamoto-sama", hän sanoi heleällä äänellään ja asteli toisen luokse tarjoten tarjottimensa lähemmäs miestä jotta toinen voisi ottaa teekupin siitä. Kun tee oli miehen käsissä, kietoi hän kätensä tarjottimen ympärille ja veti sen itseään vasten. "Miten päivänne on sujunut?", hän kysyi kohteliaasti päätään painaen kevyesti alemmas.

"Päivää, Kaede-chan."
Ylipappi hymyili, kun poika ensin tervehti häntä. Saburoulla oli aina ollut tapana kutsua poikaa chaniksi, kenties hellitelläkseen. Hän otti kurotti pitkät, kapeat sormensa ja kietoi ne mukin tummanvihertävän mukin ympärille, nuuhkaisten teetä.
"Varsin miellyttävästi... mutta sanohan, Kaede-chan, miksi olet myöhässä?"
Hän kysyi, ottaen pienen kulauksen höyryävän kuumaa teetä, ennenkuin nosti katseensa poikaan. Silmänsä olivat jopa yllättävän terävät, pistävät, normaalin raukean uneliaisuuden sijaan.
"Vaikka olemme temppelillä, emmehän me voi tehdä aivan mitä haluamme. Sääntöjä on noudatettava, tiedäthän sinä sen?"
Hän puhui, kallistaen aavistuksen päätään. Miehen äänensävy ei ollut vihainen, mutta siinä oli kevyt, vaikka siltikin hämmentävän selkeä toruva sävy.
"Katso tuon puun juurelle."
Mies äkkiä kehotti.
"Olen nyt jo ainakin puolen tunnin ajan katsellut, kuinka muurahaiset ovat löytäneet tuon kuolleen linnun."
Saburou selitti, eikä voinut sanoa, mitä ihmettä ylipappi oikein haki omituisilla sanoillaan. Lintu kyllä oli todellinen (se oli kai jonkin sortin rastas, melko vähän aikaa sitten kuollut, sen silmät tuijottivat avonaisina kohti taivasta) niin myös muurahaiset, mutta miksi mies mainitsi ne nyt, kaikista mahdollisista tilanteista?

"Pahoitteluni siitä että olen myöhässä. Sain aamulla tuoretta kalaa tarjottavaksi ja sen vuoksi aamupalan tekeminen kesti kauemmin kuin yleensä joten koko päivän olen ollut hivenen jäljessä askareissa", Kaede pahoitteli nöyrästi ja kumarsi pienesti. Hän ei pitänyt siitä että toinen oli joutunut odottamaan mutta ei vain ollut voinut tilanteelle mitään. "Sen lisäksi eräs temppelin papeista on kuumeessa joten kävin viemässä hänelle teetä sekä lämmintä keittoa ennen kuin aloin laittamaan teidän teetänne", hän jatkoi sitten tahtomatta kuitenkaan liikaa selitellä syytä myöhästymiselleen. Nuorukainen hämmentyi kuitenkin ylipapin seuraavista sanoista ja loi katseen maahan puun juurelle. Hän nyrpisti nenäänsä hivenen ja käänsi katseensa pian pois. Olihan Kaede tottunut käsittelemään kalaa ruuan valmistuksen yhteydessä mutta kuolleen linnun näkeminen sai pojan vain surulliseksi vaikka se olikin luonnonkiertokulkua.

Hän jäi katselemaan Minamoto-samaa hiljaisena ja nyökäytti vain päätään. Kaede sipaisi hiuksiaan jotka olivat sinä päivänä jääneet auki ja liikahti paikallaan. "Pahoittelen vielä kerran siitä että olin myöhässä Minamoto-sama", hän sanoi ja hymyili suloista hymyään. Hän kumarsi vielä kerran pienesti ja lopulta istahti siihen kivipenkille ylipapin viereen. Nyt oli oikeastaan ensimmäinen hetki koko päivän aikana kun hän sai olla hetken aloillaan eikä ollut vielä kiire mihinkään. Toki pian täytyisi lähteä laittamaan päivällistä ja puutarhassa kauempana eräs marjapensas odotteli marjojen keräämistä mutta hetken Kaede antoi itselleen olla vain paikoillaan ja nauttia lämpimästä kesätuulesta.

"Kenties voit korvata myöhästymisesi jollakin tavalla..."
Ylipappi totesi, kertomatta sen enempää. Äänensä ei ollut sen vihjailevampi kuin yleensäkään, mutta jos katsoi tarkkaan, saattoi vihreiden silmien syvyydessä nähdä pienen ovelan pilkahduksen. Tai sitten se oli vain satunnainen auringonsäde, joka hetkeksi välähti heikosti miehen silmissä, sen ollessa pois ennenkuin sitä edes ehti kunnolla tajuta.
Hän laski kätensä tuttuun tapaan Kaeden olalle.
"Oletko oppinut tänään jotakin uutta?"
Hän kysyi, katsomatta poikaan. Silmänsä oli luotu jonnekin kauas temppelin katon yli harmaalle, pilviselle taivaalle. Mitä Saburou katseellaan etsi, oli arvoitus, kuten suurin osa miehestä muutenkin.

"Kaede-chan. Tiedäthän, että on kolme keinoa oppia viisautta: ensinnäkin pohtimalla, mikä on jalointa, toiseksi matkimalla, mikä on helpointa; ja kolmanneksi kokemalla, mikä on katkerinta."
Mies totesi, kun veti hellästi poikaa lähemmäs itseään, silitellen pitkillä, kapeilla sormillaan Kaeden tummia hiuksia.
"Tunnistatko puhujan?"
Hän kysyi myhäillen, eikä kuitenkaan tuntunut odottavan vastausta.
"Kungfutse."

"Varmasti korvaan jos vain saan siihen mahdollisuuden Minamoto-sama", Kaede sanoi hymyillen suloisesti ja nyökäytti päätään. Hän jäi sitten pohtimaan oliko oppinut tänään jotakin uutta. Ehkäpä perus kotitöiden uusia puolia mutta tuskin ylipappi tahtoi kuulla jostakin niin arkisesta vaikka eihän sitä koskaan tiennyt. Hän ei kuitenkaan saanut mahdollisuutta vastata vaan jäi ihmeissään kuuntelemaan Saburouta välittämättä sen kummemmin siitä että mies veti häntä lähemmäs ja silitteli hänen hiuksiaan. Nuorukainen oli jo tottunut toisen käytökseen. Sen lisäksi hän ei pitänyt mistään muusta yhtä paljoa kuin saadessaan kuulla toisen mielenkiintoisia sanoja sekä pohdintoja. Kaede oli aina kunnioittanut viisasta sekä tietävää Saburouta. Hän ei myöskään koskaan epäillyt miestä sillä olihan toinen osoittanut häntä kohtaan vain pelkkää hyvää.

"En tunnistanut mutta varmasti se jää nyt mieleeni", hän sanoi hymyillen ja nyökäytti päätään kuin luvaten toiselle painaneensa miehen viisaat sanat mieleensä. Kaeden huulille kohosi hivenen isompi hymy. "Ehkäpä juuri nuo sanasi ovat ne jotka tänään opin", hän lisäsi vielä. Kaede laski kädet syliinsä ja tuijotti toista kiinnostuneena tutkien miehen harhailevaa katsetta joka oli yksi niistä ihmisistä jotka jollakin kumman tavalla nuorukainen oli kokenut perheekseen.

Hän sipaisi hiuksiaan ja laski katseensa hetkeksi aikaa nurmikkoon edessään. "Täällä temppelissä opin kuitenkin joka päivä jotakin uutta. Kuten esimerkiksi eilen kun erä temppelin papeista kertoi minulle mielenrauhan tärkeydestä ja sen tasapainosta", hän kertoi ja hymyili ujosti. Kaede oli kiitollinen siitä miten kaikki temppelissä suhtautuivat häneen lähes yhtä hyvin. Moni pappi valistikin poikaa mielellään.

[Pahoittelen kestoa, koulu iskee päälle >_>; Tässä nyt kuitenkin on Sabbe~~]

"Tasapaino on tärkeää. Meidän koko universumimme pohjautuu siihen."
Ylipappi lausui, kun silitteli toisen hiuksia, kunnes hitaasti tarttui pitkillä sormillaan tuota leuasta, hellästi, mutta vahvasti. Hänen tarkoituksensa ei ollut satuttaa toista.
"Myös meidän temppelissämme vallitsee tasapaino... Ja sinun tasapainosi ei ole kohdallaan. Mutta voin korjata sen."
Hän totesi, kumartuen hieman lähemmäs, katsoen poikaa pehmeällä katseella silmiin.
"Kuuntele, kuinka kirsikankukat laulavat kehtolauluaan. Tunnet niiden kutsuvan sinua, eikö totta? Kuinka unelias laulu onkaan..."
Hän kuiskutti pehmeällä, unettavan matalalla äänellä, katseensa syvällä palveluspojan silmissä, vetäen toista kevyesti lähemmäs itseään.

"Kuinka laulu saakaan kehosi tuntumaan painavalta... Se sumentaa mielesi, on valmis tuudittamaan sinut paikkaan, missä sinun ei tarvitse hetken aikaa murehtia maallisista huolista..."
Ylipappi selitti, painaen hitaasti huulensa pojan omille, niin, että heidän ihonsa koskettivat. Jossakin kauempana tippui pinjasta käpy paksulle neulasmatolle. Tuulenvire sai tuulikellon väräjämään kaihoisasti, kuin sekin olisi kyennyt kuulemaan, kuinka kirsikankukat lauloivat elämän ja kuoleman laulua.

//Ei mitään hätää : ) //

"Minun tasapainoni?", Kaede sanoi huolestuneesti ja laski käden rintakehälleen katsellen Minamoto-samaa kummastuneena. Hän tunsi olonsa ihan hyväksi mutta ehkä toinen oli silti oikeassa. Hän tuijotti takaisin vanhemman miehen silmiin ja pysyi paikallaan. Toisen sanat tuntuivat pehmeältä silkiltä joka virtasi unettavana ympärillä. Hänen silmänsä valuivat melkein pakostakin kiinni mutta hän koetti pitää niitä auki. Hänen uneliaasta tilastaan huolimatta puna levisi pitkin nuoren pojan poskia alas kaulalle kun toinen painoi huulensa hänen huuliaan vasten.

Hän tunsi olonsa kevyeksi sekä lämpimäksi ja yhä enemmän uneliaaksi. Hänen silmänsä painuivat kiinni ja hän huojui paikallaan kevyesti. Kaede lysähti lopulta Saburon ohitse puoliksi makaamaan. Hänen päänsä onneksi muksahti vain ylipapin syliin. Nuorukainen pysyi samassa asennossa hetken aikaa ja hymyili kevyesti. Lopulta hän kuitenkin avasi silmänsä ja jäi tuijottamaan uneliaana eteensä.

Hänen punaisena hohkaavat posket kuumottivat ja hetkeen Kaede ei tiennyt enää mitä tunsi. Hän pohti vain oliko hänen tasapainonsa nyt kohdillaan vai ei? Oliko toinen auttanut häntä? Hänen mielensä oli sekaisin mutta silti hän pysyi siinä paikoillaan pää painettuna toisen syliin. "Minamoto-sama?", hän totesi kysyvästi.

Ylipappi katseli tilannetta varsin rauhallisen ja tyynen oloisena, vaikka poika noin vain muksahti hänen syliinsä. No, kenties se olikin ollut tarkoitus, eikä tilanne näyttänyt hämmentävän miestä millään lailla. Hän paransi hieman Kaeden asentoa, otttaen toisen paremmin syliinsä makaamaan, tukien toisellä kädellään tuota selästä.
"Mitä, pikkuinen?"
Mies kysyi, pitkien sormiensa sivellessä toisen poskea kevyesti. Ne siirsivät tummia hiuksia aavistuksen. Syvänvihreiden silmiensä katse oli hukuttava, ne olivat kuin syvä vehreä lampi, jonka pohjaan oli mahdoton nähdä kasvuston takia.

Hän laski kätensä toisen kaulalle, sivellen herkkää ihoa tuskin koskettaen, sivellen sormissaan tuon vaatteiden kangasta.
"Kuuletko? Kaskaatkin laulavat."
Saburou kuiskasi pehmeästi. Ensin ei voinut kuulla mitään tavallisuudesta poikkeavaa, ei edes kaskaita. Eiväthän ne yleensä äännelleet tähän aikaan päivästä. Mutta sitten. Ehkä jostakin kaukaa, tuulen tuomana hentona äänenä, saattoikin erottaa hentoa siritystä. Tai sitten se oli vain heille yhteinen harha... Tai kenties ylipapin itsensä esille loihtima, kuka tiesi. Temppelin puutarhassa ei ollut muita tällä hetkellä, vain he kaksi ja tuulikello.
"Shh..."

Kaede unohti kysymyksensä jos sellaista oli koskaan ollutkaan. Hän vain nautti toisen sormista hiuksissaan ja ihollaan. Hän hymyili unisesti ja siristi silmiään hetken aikaa jääden kuuntelemaan toisen sanoja. Hän pysyi siinä pakoillaan ja asettui hetkeksi aikaa mukavampaan asentoon. Lopulta hän kuitenkin huomasi millaisessa asunnossa oli ja vetäytyi istumaan. Hän jäi hetkeksi aikaa katselemaan Minamoto-samaa hiljaisena. Hän laski katseensa sitten käsiinsä ja puri huultaan. Hän sipaisi hiuksiaan ja kohotti katseensa takaisin toiseen. "Minamoto-sama. Kävin eilen kaupungilla ostoksilla. Ostamassa vain ruokaan tarvittavia aineksia mitä puuttui. Siellä kuitenkin oli muutama kyläläinen joiden mielestä en voisi elää koko elämääni temppelissä ilman että olen pappi", hän aloitti ja hievahti paikoillaan hivenen epämukavasti. Hänelle tämä oli koti. Toki hän arvosti temppeliä ja sen pyhyyttä mutta hän kuitenkaan ei osannut ajatella elävänsä missään muualla. Tai edes kauempana Minamoto-samasta.

"Mutta haluaisin tietää mitä mieltä te olette? En haluaisi asua missään muualla sillä tämä on kotini mutta toki ymmärrän jos se ei ole enää jossain vaiheessa soveliasta", hän sanoi ja jäi katselemaan kysyvästi ylipappia. Hän huokaisi ja antoi päänsä painua alas. Hänestä oli ihanaa että Minamoto-sama oli täällä. Hän aina voisi purkaa sydäntään miehelle ja tiesi että toinen ei torjuisi hänen hölmöjäkään ajatuksia.

Mies hymähti pehmeästi, vetäen toisen kaikesta huolimatta lähelleen leveän hihansa suojiin, kietoen kätensä toisen olkapäille.
"Onko minun mielipiteelläni väliä sinulle, Kaede-chan?"
Ylipappi kysyi hitaasti, katsellen poikaa syvällä, tutkimattomalla katseellaan, sivellen kapeilla, pitkillä sormillaan tummahiuksisen pojan poskea.
"Ainoa mielipide, jolla on väliä, on sinun oma mielipiteesi. Jos haluat todella jäädä asumaan temppelille, niin sitten sinä jäät. En olisi alunperinkään ottanut sinua suojiini, jos en olisi halunnut sinun saavan asua temppelillä."
Mies selitti, yllättävänkin pitkäsanaisesti ja harvinaisen ytimekkäästi. Ehkä kyse oli pojasta. Tuo oli kuitenkin tarpeeksi tietämätön ja hyväuskoinen, joten ei ollut tarvetta vaikeille korulauseille tai monimutkaisille vertauskuville.

"Muista, että rahvas on usein varsin tietämätöntä. He katsovat maailmaansa vain omien yksinkertaisten tapojensa läpi, eivätkä voi koskaan ymmärtää, mistä oikeasti on kyse..."
Saburoun kasvoille oli ilmestynyt jopa jollain lailla huvittunut, aavistuksen vino hymy.
"Kaede-chan. Olet varsin tärkeä apua temppelillä, eikä arkiaskareiden tekemisessä tarvita hengellisiä taitoja."
Hän hymähti, ennenkuin kumartui lähemmäs poikaa.
"Jos joku joskus sanoo sinulle ikävästi tai kohtelee sinua kaltoin, älä pelkää sanoa siitä minulle. Ethän?"
Hymyssään oli jotakin varsin uhkaavaa, mutta se peittyi nopeasti, kuin vain varjo olisi käväissyt miehen kasvoilla, yhtä nopeasti se oli poissa ja tuon miellyttävät, miehelle kovin kauniit kasvot olivat jälleen unenomaisen lempeät.

"Totta kai on", Kaede sanoi nopeasti kun Minamoto-sama kysyi oliko hänen mielipiteillään väliä. Kaikkein eniten koko maailmassa Kaede välitti siitä mitä ylipapilla oli sanottavana. Hän voisi kuunnella toista ikuisuuden ja haluaisi jokaisen oman elämänsä päätöksen olevan sovussa Minamoto-saman kanssa. Toki hän ei varmaankaan ollut toiselle niin tärkeä kuin Minamoto oli hänelle mutta se oli asia erikseen. Hän jäi katselemaan toista ja kuuntelemaan miehen viisaita sanoja. Hän nautti turvallisesta tunteesta joka valui pojan sisälle kun toinen suojasi hänet hihallaan muulta maailmalta. Hän nyökäytti sitten päätään ja antoi huulilleen valua suloisen hymyn. Hän piti siitä että sai olla temppelillä ja nyt oli jopa saanut Minamoto-saman siunauksen asuinpaikastaan. Hän räpytteli silmiään muutaman kerran eikä voinut uskoa kuulemaansa. Poika tunsi suurta ylpeyttä siitä että hän oli tosiaan suuri apu temppelillä tai ainakin se tuntu olevan ylipapin mielipide. "Kiitos kilteistä sanoistanne Minamoto-sama. Ja lupaan että jos joku kohtelee minua kaltoin kerron siitä heti teille", hän lupasi.

Hän huomasi kyllä hetkellisen muutoksen toisessa muttei siitä välittänyt. Kaede käänsi katseensa ympäristöön ja sipaisi hiuksiaan. Hän käänsi sitten katseensa hetkeksi aikaa käsiinsä. "Tiedän että en ehkä saisi valittaa tästä mutta monet kaupoilla ja toreilla puhuvat minusta. En minä siitä välitä ja tiedän että juorujen kertominen tai levittäminen on vain huonoa mutta.. Minulla on niin vähän temppelin ulkopuolisia yhteyksiä kehenkään. Ei niin ettenkö olisi tyytyväinen ympärillä oleviin ihmisiin täällä. Kaikki temppelillä asuvat papit ovat niin mukavia", hän sanoi ja nyrpisti nenäänsä. Lukuun ottamatta muutamaa pappia, jotka tuntuivat silloin tällöin olevan kateellisia siitä huomiosta minkä Kaede sai ylipapilta, kaikki olivat erittäin ystävällisiä.

"Fukui-san sekä Kimura-san ovat silloin tällöin hivenen epäkohteliaita mutta ei se minua haittaa vaikka en ymmärräkään mitä ole tehnyt loukatakseni heitä", hän pohti ääneen. Kaedesta oli niin helppo puhua kaikesta Minamoto-samalle. Mies oli hänelle kuitenkin lähin asia joka vastasi perhettä. "Niin kuin eilen illalla illallisen jälkeen Fukui-san kaatoi juuri pesemäni puhtaat lautasen nurmikolle niin että minun täytyi pestä ne uudelleen ja sillä välin joku oli käynyt sotkemassa keittiön jauhoilla. Tosin ehkä se oli vain sattumaa ja kaikki oli vahinkoa", hän kertoi. Kaede ei uskonut että kukaan voisi tosiaan kiusata häntä niin sillä hän uskoi ehkä liiankin vahvasti ihmisten hyvyyteen.

"Niinkö, pikkuinen?"
Ylipappi hymyili hellästi, silitellen toisen hiuksia hitaasti, antaen sormiensa juosta niiden lävitse, selvittäen mahdolliset vastaantulevat hennot takut, varoen satuttamasta toista.
"Fukui-san ja Kimura-san? Hmm, en olisi heistä uskonut... Voisin hieman puhua heille..."
Mies hymyili hellästi, mutta silmissään ei samaa hellyyttä ollut. Vihreät silmät olivat hämmentävän tummat, näyttäen hetkisen aikaa jopa mustilta. Eivät hiilenmustilta, vaan syvänmustilta kuin tammikuinen, syvä joenuoma, kohdassa jonka virtaus piti sulana jääriitteestä. Pohjaan ei voinut nähdä, oli vain pelkkää hukuttavaa tummuutta, kaikennielevää petollisuutta. Jäätävän kylmä vesi.

"Olethan kiltti poika, Kaede-chan, ja tulet kertomaan minulle, mikäli joku vielä on sinulle ilkeä? Tiedäthän, että voit aina puhua minulle kaikesta..."
Ylipappi sanoi matalalla äänellä, siistien toisen vaatteita hieman vielä, ennenkuin suukotti toisen otsaa kevyesti, vain huulillaan hellästi hipaisten.
"Eihän sinulle tule kiire? Muistathan, että haluan illallisen aina samaan aikaan joka päivä."
Hän huolehti, näennäisen isällisesti, mutta jokin olemuksessa oli hetkeksi muuttunut. Silmien tummuus ei ollut kadonnut, niissä oli omituinen pilke. Ja sitten se oli taas poissa.
"Pidän huolen, että keskusteluni heidän kanssaan tulee olemaan pitkä ja perusteellinen..."
Saburou totesi, hymyillen häivän leveämmin, mutta se hymy olisi saanut kokonaisen metsän äänettömän pelon valtaan. Saattaisi olla, että temppelillä tarvittaisiin pian kahta uutta pappia...

Kaede jäi katselemaa ylipappia hetkeksi aikaa. Hän avasi suunsa sanoakseen, ettei toisen tarvinnut sekaantua hänen pieniin ongelmiinsa mutta painoi suunsa kuitenkin kiinni. Tavallaan hänestä oli mukavaa että toinen halusi estää häneen kohdistuneen kiusanteon. Hän nyökkäsikin myöntävästi kun toinen kehotti häntä kertomaan jos joku kohtelisi häntä kaltoin. "Tietenkin kerron", hän lupasi hymyillen suloisesti. Hän antoi toisen siistiä vaatteitaan sekä painaa suukon hänen otsalleen. Hän ei koskaan ollut pitänyt heidän läheisyyttään mitenkään epämukavana. Oikeastaan Kaedesta mikään ei ollut sen mukavampaa kuin olla Minamoto-saman kanssa, sillä miehen kanssa hänellä oli aina turvallinen olo.

Toisen sanat illallisesta saivat hänet kuitenkin havahtumaan. Hän loi katseen taivaalle kohti aurinkoa varmistaakseen mihin asti aurinko oli jo ehtinyt lipua. Hän laski katseensa sitten Minamoto-samaan nähdäkseen vain toisen hymyn joka vaikutti olevan kuitenkin aavistuksen uhkaava. Se ei kuitenkaan saanut poikaa mitenkään pelokkaaksi.

"Olet oikeassa. Minun täytyy varmaankin palata takaisin keittiöön jotta ehdin valmistamaan ruokanne", hän sanoi sitten myöntyvästi ja hitaasti nousi ylös. Hän loi katseen rakennuksen suuntaan ja nosti puisen tarjottimen käsiinsä. Hän kumartui ottamaan vielä teekupin mukaansa. "Kiitos kun kuuntelitte Minamoto-sama. Ja näemmä taas illallisen aikaan", hän sanoi kohteliaasti ja kumarsi pienesti.

"Ainahan minä kuuntelen, Kaede-chan."
Saburou vastasi, myhäillen hieman. Hän oli varsin tyytyväinen poikaan. Tuo esitti osansa täydellisesti, omaa tähtisuoritustaan itse tietämättä. Hölmö, sinisilmäinen poika. Mutta ah, juuri niin sopiva hänen kudelmaansa, joka laajuudeltaan ylitti tavallisen ihmisen käsityskyvyn. Jokainen pienikin säe oli tarkkaan harkittu ja huolella punottu. Ja kuten hämähäkki verkkonsa keskellä, hän vain odotti uutta varomatonta kärpästä, jonka liittää verkkoonsa. Ikuisiksi ajoiksi, kuolemaan saakka tai jopa pidemmäksikin aikaa. Sekin oli täysin vain ylipapin kieron, mystisen mielen päätettävissä. Ne hän 'armahti', joista ei enää ollut hänelle hyötyä, mutta Kaede oli mitä tärkein pieni nappula tässä monimutkaisessa pelissä, jota Saburou kenties itseään vastaan pelasi.

"Alahan mennä sitten."
Hän kehotti, viitaten kohti rakennusta. Tilanne kävi päivä päivältä mielenkiintoisemmaksi. Kunhan aika vain kuluisi, virtaisi kuin hiekka sormien lävitse, päivät vaihtuivat, yöt tummenivat ja hiipuivat pois auringon noustessa yhä uudelleen ja uudelleen, kuten jokaisena aamuna tämän maailman historiassa. Ehkäpä.

[Pahoittelen kestoa, sattui tentit ja vappu tuohon juuri sopivasti... Olisko se tässä sitten? :3]

//Se taisi olla siinä juu : ) Kiitos pelistä : P //