Mayutsuki no hitsugi

//Minamoto no Saburou ja Darks ovat vapaat astumaan areenalle.//

Auringonlaskun kajo maalasi oranssillaan pitkät varjot pakenemaan kohti hitaasti lankeutuvaa yötä. Oli kylmä: pakkanen oli iskenyt ujon keväänalun keskelle muistuttaen vielä taakse painuneesta talvesta. Taivas oli ripotellut jo puhjenneille kukille lunta kuin puuterikerrokseksi, ja sama pikkuruinen kidehuntu oli tarttunut myös Katsuon sysimustaan, vapaana roikkuvaan tukkaan. Hän istui polvillaan erään sukuhaudan edessä – oli istunut korkean hautakiven edessä kovaksi tampatulla maalla varmaan jo tunnin ajan. Suitsuke kyti mausteista savupyörrettään ylös kohti taivasta. Hänellä ei ollut juuri mitään tarjottavaksi haudalle, luotetun kimonon menettäminen oli näyttänyt, kuinka kivuliaan kahlehdittu hän oli tässä kurjassa kaupungissa, kun hänen omaisuutensa lepäsi pienessä talossa. Hänen omassa talossaan eikä minkään majataloeukon ylenkatseellisesti lainaamassa huoneessa.

Liki ääneti keuhkonsa täyteen kipristelevän viileää ilmaa vetäen Katsuo sulki hetkensä ja keskittyi muistelemaan merkkejä, joilla Katamitsun nimi kirjoitettiin. Hän ei ollut vieläkään varma, eikä vieläkään tiennyt, kumpi nimistä kivessä kuului hänen tuntemalleen näyttelijälle, jonka karkea tyyli oli saanut koko näyttämön räjähtämään täyteen tunnetta. Hän ei ollut koskaan onnistunut tekemään oikeutta Katamitsun esiintymiselle, mutta ne kerrat, kun he olivat esiintyneet vastakkain liki yhtä suurina hahmoina... Niistä hetkistä riitti tarpeeksi hyviä muistoja, että hän kykenisi varmaankin estämään kuolemansa jälkeen itseään muuttumasta katkeraksi hengeksi.

Hengenveto katkesi hiljaiseen urahdukseen ja jähmeän ilmettömyyden muuttumiseen kevyeksi kulmien rypistymiseksi. Mies kuitenkin pidättäytyi koettamasta kylkeään. Haava olisi ja pysyisi sielä, yhä vain puoliksi parantuneena, vaikka hänen nilkkansa oli ollut kunnossa jo pitkään. Sen naispaholaisen teräs oli varmasti ollut kirottua, tai sitten hänen kätensä erityisen varma. Kaikki oli pysähtynyt sillä hetkellä, kun katana oli viiltänyt häntä. Jos Suekuni näkisi hänet nyt, hän varmaan nauraisi itsensä rikki.
”Joku kutsui minua Hotaruksi”, Katsuo hymisi puoliääneen kurottaessaan sormensa sipaisemaan ilman kylmyyden itseensä imenyttä kiveä, karkeita ja halvalla tehtyjä kaiverruksia, kahta nimeä, joista hän ei ollut varma.
”Kutsuit minua... en edes muista sitä. En edes muista, mille nauroimme niin usein – ehdit jo vanhaksi mieheksi sillä välin, kun minä olin yhä sama, aivan sama kuin silloin...”
Jalat pitkästä istumiesta kangistuneina Katsuo nousi ylös hitaasti kuin raihnainen vanhus, ja korjasi ohuen yukatansa kauluksia kevyesti jäädessään tuijottamaan katse alaviistossa suitsuketta, joka oli pudottanut tuhkaa alustansa ylitse itse hautakivelle.
”... mutta mikä nimesi toinen kanji oli? En kai koskaan saa tietää”, Katsuo hymähti vielä itsekseen. Niin suloinen kuin hänen pelastajansa oli, niin vilpittömän avulias kuin Sayuri oli, niin hyvää seuraa kuin kaikki hänen tuttavuutensa olivatkaan, hän ei saanut kuulla ajatuksiaan läheskään tarpeeksi usein, ja kuolleet alkoivat tuntua luotettavimmalta kohteelta päästää hetkeksi sisin ulommaiseksi.

//Oletin jonkinsortin hautausmaan lähelle shintotemppeliä.//

"Luulisi pakkasen tappaneen kaikki viimeisetkin tulikärpäset."
Kuului äkkiä pehmeä ääni, lähes helähtäessä hautausmaan hiljaisuudessa kuin kivetylle polulle puun oksalta tipahtanut tuulikello, epävireisesti, ahdistavalla sävyllä. Kaikki ei ollut hyvin. Eikä tulisi olemaankaan. Muutaman metrin päässä, hautakivien välissä kulkevalla pienellä polulla seisoi pitkä mies. Tällä kertaa helmenvalkoiset hiukset eivät olleet kiinni kuin vain takaa, pitkät sivusuortuvat valuivat pehmeinä, loivina laineina yli hartioiden ja rintakehän, kohti maata. Hänen vihreät silmänsä olivat kissamaisesti sirrissä.

"Miellyttävä tavata sinut viimein. Olen odottanut tätä päivää, Katsuo-kun."
Omituisia sanojaan säesti hieman leveämpi, selkeästi tyytyväinen hymy, kun hän asteli lähemmäs. Ylipappi oli pukeutunut tällä kertaa vähemmän formaalisti kuin yleensä, lähes alipukeutunut. Toisaalta, kukapa sitä välttämättä uskoisi törmäävänsä hautausmaalla muihin vieraisiin.
Kimonossaan oli kuvattu pitkäkoipisia kurkia punaisine päälakineen ja haoriinsa, minkä mies oli pukenut kaiken päälle, oli kirjailtu kalliilla langalla suurenmoista huolellisuutta käyttäen minamotojen suvun vaakuna [ tällainen vaakuna~ ] molemmille puolille etumukseen. Mies loi katseensa hautakiveen, naksauttaen aavistuksen kieltään.

"Kuinka sääli. Kuolla nyt niin typerän syyn takia."
Mies totesi, luoden hyvin merkitsevän katseen Katsuoon, tuntuen vangitsevan toisen vihreiden silmiensä syvään vehreyteen. Ylipappi ei ollut vaivautunut esittelemään itseään. Selkeästi hän oletti, että toinen tietäisi hänet -sillä toisaalta, kukapa ei kyseisestä omituisesta ylipapista olisi vähintään kuullut.
"Sinäkin olit vähällä seurata häntä, eikö totta? Ja jälleen, kovin typerän syyn takia..."

Katsuo hillitsi halunsa sävähtää ja kääntyä nopeasti ympäri kuullessaan äänen helähtävän ilmassa. Ei, ei helähtävän, sillä miekan terä ei helissyt upotessaan halkaisemaan hiljaisuuden tarkalla purevuudellaan. Tämä tulija, tämä mies tiesi jotain aivan liian yksityistä tai osasi arvata pelottavalla tavalla asioita, eikä Katsuo aikonut enää koskaan antaa hätäilyn johdattaa häntä saarretuksi nurkkaan.
”Ne ovat vain kuivuneita terälehtiä – ja jos ne olisivat tulikärpäsiä, ne olisivat tyhjiä kuoria”, Katsuo vastasi hiljaisella, pehmeällä äänellä ja kallisti päätään aavistuksen verran sivulleen, naapurihaudan eteen jääneitä kuolleita kukkia kohti. Mutta heti kun hän kääntyi kokonaan tulijaa kohden Katsuo tiesi, ettei kyseessä ollut pelkkä onnekas arvaus – hänen ei tarvinnut edes kuulla Minamoto no Saburoun lausuvan hänen nimeään tietääkseen, että tällä kertaa vihollisuuden uhka oli todellinen, eikä vain riippuvainen hänen epäonnistumisestaan.
”Guji-sama, on kunnia tavata teidät”, hän tervehti kunnioittavasti ja kumarsi arvostavan syvään. Kurjet kurottelivat pitkiä koipiaan kimonon alareunassa, ja Katsuo pystyi kuulemaan hiljaisen pyynnön korvissaan.

”Jokaisella on aikansa ja sairaus on vienyt vahvempiakin miehiä, Guji-sama”, Katsuo vastasi nyökäyttäen päätään uudestaan, ääni hiljaisena, nöyränä, vailla minkäänlaista terää. Hän ei tiennyt, millainen mies valkotukkainen ylipappi oli – hän ei tiennyt, oliko hänellä edes varaa seistä siinä aivan liian ohuissa vaatteissa jonkun tietyn hautakiven äärellä. Minamoto-saman silmistä hohkasi jokin, jokin suurempi kuin ympäröivä kylmä kivi, jokin syvältä tiheän vehmaan lehdon keskeltä, kirkkaantumman lammen ääreltä, suuren kirsikkapuun alta...
”Olen pahoillani, Guji-sama, mutta kuljen omia teitäni. Hyvistä syistä”, hän hymähti hiljaa ja astahti pois kivetyn polun keskeltä antaakseen Minamoto-samalle vapaan kulkuväylän ohitseen, jos mies niin halusi kulkea. Oli vaarallista, todella vaarallista antautua keskusteluun tuon miehen kanssa. Oli vielä liian aikaista, eikä hän ollut nähnyt Ryosuke-sania enää sen yhden illan jälkeen... kuinka olisikaan, kun heti sen kohtaamisen jälkeen hänet oli lyöty vuodelepoon useiksi viikoiksi? Kuitenkin, olisi parasta yrittää poistua paikalta mahdollisimman vähin naarmuin – mutta se ei estänyt Katsuota pudottamasta vielä yhtä kielenkärjellään pakottanutta lausahdusta ilmaan.
”Jokainen suree ystäviensä menettämistä, mutta vain heikot ja itsekkäät syöksyvät seuraamaan vaikka vain etäistä tuttavaansa, vaikka heidän velvollisuutensa olisivat toisaalla.”

"Rohkea antautuu taisteluun, mutta vain houkka pakenee häviönsä jälkeen."
Mies totesi, katsahtaen kohti kuulasta, tummuvaa taivasta. Horisonttiin hiljalleen vaipuva aurinko värjäsi helmenvalkeat pitkät, paksut hiukset kellertävänsävyisiksi, tummentaen syvänvihreiden silmiensä sävyä entisestään, lähes mustiksi.
"...Vammasi taitaa sattua edelleen?"
Se ei suoranaisesti ollut kysymys, sillä luodessaan katseensa toiseen pehmeä, ovela hymynsä, joka sai ylipapin silmät kaventumaan kissamaisesti, kertoi kyllä, että hän tiesi täsmälleen kaiken. Tai ainakin antoi ymmärtää ymmärtävänsä. Hän katseli hautakiviä, tuntuen vaipuvan ajatuksiinsa, eikä siirtänyt katsettaan toiseen ennenkuin lausui pehmeästi seuraavan kysymyksensä.

"Luuletko tosissasi, lapsiparka, että me olemme vain etäisiä tuttavia?"
Ylipappi äkkiä kysyi, katsoen toista huvittuneena.
"Tunnemme paremmin kuin uskotkaan."
Hän totesi, kääntäen selkänsä toiselle.
"Satun olemaan velkaa eräälle, jo ammoin kuolleelle sukulaisellesi... Salli minun siis maksaa velkani sinulle, Kaede-chan."
Saburou hymähti pehmeästi. Oli mahdotonta sanoa, puhuiko tuo totta, vai kenties valehteliko tuo vain todella sujuvasti. Mikään miehen olemuksessa ei puoltanut kumpaankaan suuntaan, tilanne oli täysin vapaa tulkinnalle. Mitä ylipappi saattaisi tahtoa Katsuosta? Ja mitä sitten, jos hän oikeasti olikin velkaa jollekulle Katsuon sukulaiselle, tuosta pyhästä miehestä oli mahdotonta sanoa, edes lähimmät papit eivät tienneet kuin jäävuoren huipun, kun kyseessä oli Minamoto no Saburou.

Katsuo veti syvään henkeä, mutta huokauksen sijaan sulki ääneti silmänsä ja painoi kevyesti sormenpäänsä tiukemmin kämmeniään vasten. Oli hedelmätöntä yrittää pelata Minamoto no Saburoun peliä, sillä vain ylipappi tiesi omat sääntönsä. Mitkä niistä, Katsuo halusi kysyä, mitkä niistä Guji-saman mielestä sattuivat yhä. Hän pysyi kuitenkin vaiti katsellen taas hautakiveä, kanjeja – tietäväinen ylipappi oli varmasti suuresti lukenut, paljon lukeneempi kuin hän, mutta ei olisi ehkä kuitenkaan pannut tuota näyttelijää merkille. Niin häilyväistä oli elämä, niin katoavaista tieto.
”Guji-sama on erittäin viisas ja tuntee koko kaupungin paremmin kuin kukaan muu”, Katsuo vastasi hiljaa katseen ja äkillisen kysymyksen velvoittamana – mutta hän ei tuntenut ketään Minamotoista, vaikka hän heidät kaikki tiesikin. Todetessaan ajatuksensa vakaasti mielessään Katsuo joutui painamaan huulensa tiukaksi viivaksi ja nostamaan katseensa hautakivestä kohdatakseen valkeahiuksisen arvoituksen häntä kohti käännetyn selän.

”Velkaa...? Unohtakaa se, olkaa hyvä, ei Guji-saman tarvitse olla velkaa kaltaiselleni”, mustatukka vastasi. Epäilykset pyörivät hänen mielessään, mutta hän ei voinut päästää niistä yhtäkään kasvoilleen tai ääneensä. Guji-samalla ei ollut mitään syytä olla hänen luonaan, hänellä ei ollut syytä olla Guji-saman seurassa – siinä tilanteessa ei ollut mitenkään varaa esittää vaatimuksia tai kysymyksiä.
”Jos haluatte maksaa, olkaa hyvä ja maksakaa kuolleen sukulaiseni velat muille”, hän jatkoi ääni varmana, mutta silmät varovaisina. Hänen kaikki sukulaisensa olivat kuolleet, ja virallisen tarinan mukaan velat olivat ajaneet hänet Osushiniin ja Chika-baa-sanin katon alle. Guji-saman veloista hän ei osannut sanoa, oliko niiden maksun vastaanottaminen suuri siunaus vai hirvittävä kirous – se saattaisi olla molempia, eikä Katsuo halunnut kohdata sellaista vaaraa. Hieman jälkikäteen hän kuitenkin huomasi omituisuuden, joka oli melkein livahtanut yllättävän tiedon turvin huomaamattomiin – yhtäkkiä valkotukkainen oli kutsunut häntä väärällä nimellä, kuin lasta tai rakastajaa. Aloillaan, kuin yhtäkkiä jyrkänteen reunalla seisovansa huomanneena, hän tuijotti Minamoto-samaa silmät kavenneina.
”... anteeksi, mutta saatatte ajatella jotakuta toista. Kaede-san ottaa varmasti velanmaksun ilomielin vastaan”, Katsuo sanoi sitten hitaasti, kuin kokeillen kepillä läpikuultavaa jäätä askeltensa edessä. Oli monia Kaede-nimisiä, mutta hän tiesi myös yhden, joka asui temppelillä, vaikkei kuulunut pappeihin eikä myöskään kunnolla palvelijoihin.

Mies katseli tuota kovin huvittuneen oloisena.
"Kaede tai Katsuo, niin kovin vähän nimi nykyään merkitsee."
Ylipappi huomautti, astellen hitaasti lähemmäksi, eikä tuntunut vähääkän värähtävän toisen olemusta, tuon sanoja saati kavenneita silmiä. Kuin toinen olisi ollut pelkkä kiukkuinen pikkupoika, jolla ei ollut minkäänlaista valtaa hänen ylitseen. Hento tuulonen pyyhkäisi pitkiä valkeita hiuksia, jotka lumisen virran tavoin lähes hipoivat maata ja sen ajan kuluttamaa, hämmentävän huonosti tehtyä kiveystä. Olisi selkeästi aika huolehtia hautausmaasta paremmin, mutta näinä epävarmoina aikoina sellaiseen ylellisyyteen ei aina ollut varaa, saati aikaa, kun ihmisten oli vain keskityttävä pysymään hengissä ja elättämään itsensä niillä antimilla, joita talvi ei ollut ryöstänyt tai kesä pilannut. Varsinkin maalaisille vuodenaikojen vaihtelu kävi usein kovin kalliiksi. Ihmisiä peräti kuoli. Niinhän ihmisiä usein, eikä toisaalta muutamien turhien henkien menetys tuntunut vaivaavan ylipappia, jonka pöydässä puutetta ei koskaan nähnyt. Hyvään sukuun kuulumisella oli myös hyvät puolensa, samoin arvoasemalla, niillä kahdella pääasiassa pelattiin mitä mielenkiintoisimpia pelejä. Sääli vain, ettei hänen pojanpoikansa ollut kaikista viisain Minamotoista. Tuo oli liian... Liian hyvä. Liian kiltti, eikä lainkaan sellainen, kuin isoisä olisi toivonut. Mutta toisaalta, tuollakin oli oma asemansa tässä Minamoto no Saburoun suunnittelemassa pelissä, tuon kutomien seittirihmojen saartamana.

"Poika. Tiedän sinusta kaiken, sellaistakin, mitä sinä et itse tiedä."
Saburou lausui, kallistaen päätään aavistuksen.
"Tule siis mukaani. Enhän minä voi sallia sinun jatkaa matkaasi tuon näköisenä."
Mies huomautti, katsoen toisen asustusta merkitsevästi.
"Eihän se tekisi lainkaan hyvää bisneksillesi, vai mitä?"
Hän hymähti, vihreissä silmissään pilkahti ovela välähdys, kenties viimeisten auringonsäteiden leikkejä ennenkuin nekin painuivat pimeän tieltä.
"Olen kenties vain ylipappi, mutta on myös tehtäväni pitää huolta yhteisöstämme..."

Katsuo tunsi koko kehonsa jännittyvän, jokaista säiettä myöten, mutta pakotti kireyden katoamaan kevyen henkäyksen mukana ja kasvonsa sulamaan seesteiseen, vain aavistuksen hämmentyneeseen ilmeeseen. Hän oli kopauttanut jäätä ja paljastanut sen alta lähteenvartijan, myrkkykäärmeen, joka tuijotti häntä suoraan silmiin välkehtivän vihreillä silmillään. Ei ollut ollenkaan varmaa... kummalta puolelta Katsuon sukuhaarasta ylipappi voisi tuntea jonkun, jolle oli jäänyt velkaa. Olivatko hänen sanansa uhkaus, pelkkä muistutus, tarjous, silkkaa valheellista peliä? Vain Guji-sama itse tiesi. Mies pelkkää mysteeriä ja salaisuuksia, mutta silti kiinnostunut hänestä – pojanpoikansako vuoksi, vai tietojensa takia? Katsuo sulki kevyeksi hetkeksi silmänsä, sulki auringonlaskun kullassa kylpevän maailman pois mielestään. Hän oli jähmettämässä ajatuksiaan mahdollisuuksien ja pelkojen verkolla, ja hänen täytyi lopettaa jokaisen uhkakuvan reitille juokseminen yhtäaikaisesti, jos aikoi pysyä yhä omien toimiensa herrana.
”... en voisi vastaanottaa niin suurta lahjaa”, hän kieltäytyi sitten pehmeästi, ja kohtasi Minamoto no Saburoun katseen hätkähtämättömän hymyn kera.
”Jos vaaditte maksaa velkanne... kaltaiselleni mitättömälle maallikolle nimet ovat tärkeitä. Olisin onnellinen, jos joku lukisi tämän hautakiven kaiverrukset minulle”, hän lisäsi sitten ja kääntyi takaisin kohti hautakiveä. Suuri, vaikutusvaltainen ylipappi pyöritti varmasti suunnatonta, monimutkaista peliä kuin verkkonsa keskellä hiljaa kutova hämähäkki – niin suunnatonta, etteivät edes yksittäisten lankoihin kiinni jäädeinen kärpästen nimillä ollut enää suurta väliä. Oliko hänellä minkäänlaista varaa edes yrittää tasapainoitella noilla langoilla, mitään mahdollisuutta olla sotkeutumatta niihin – ehkä hän oli jo ansassa. Vähin mitä hän saattoi tehdä, oli pysytellä kaukana ja estää itseään napsahtamasta Guji-saman loukkuihin millään kiistämättömän todellisella. Se kirveli, kirveli sietämättömästi. Uudet vaatteet, uusi varallisuus houkutti häntä – olivathan hänen vähäisetkin varansa huvenneet ja tuottonsa laihenneet epäonnisen loukkaantumisen jälkeen – ja hän paloi halusta saada sanoa vastaan. Hän kuitenkin tukahdutti halunsa toteamalla mielessään, kuinka näin voisi säästyä monelta tulevalta harmilta, ja silti saisi vihdoinkin mieltään riivanneen kanjin arvoituksen selville.

Ylipappi katseli toista, kallisti aavistuksen päätään vasenta olkaansa kohti, niinkuin ihmisillä, jotka eivät täysin joko ymmärtäneet, mitä toinen sanoi, tai sitten punnitsivat mahdollisuuksia -tai vain ihailivat, kuinka auringon viimeisten valonsäteiden myötä alkoi tulla hiljalleen hämärä, ja kuinka hautakivien väliin verkkonsa kutoneen hämähäkin hauraaseen, mutta silti vahvaan taideteokseen oli tiivistynyt kosteita vesipisaroita, jotka kimalsivat heikosti hiipuvassa valossa. Mies katsahti kohti kaupunkia, kuin olisi kuullut jotakin. Hetken aikaa syvänvihreiden silmien katse viipyili kyseisessä suunnassa, kunnes hän käänsi katseensa takaisin Katsuoon.

"Tietysti voin lukea sen sinulle, mutta sillä ehdolla, että tulet mukaani."
Saburou vastasi, kapeat silmät kissamaisesti sirrissä. Hymynsä leveni aavistuksen.
"Vai pitääkö minun uhata sinua jollakin, Katsuo-kun? Menneisyydelläsi, nykyisyydelläsi, teoillasi, verenperinnölläsi?"
Jokaisen sanan välissä mies piti lyhyen tauon, kuin olisi pohtinut sopivinta vaihtoehtoa.
"Enpä usko, että tahtoisit sitä. Olisi kovin, kovin ikävää, jos sinulle sattuisi jotakin vielä näin aikaisessa vaiheessa... Erityisesti jotakin sellaista, minkä takia saattaisit menettää henkesi."
Miehen sanoissa oli selkeää vaaraa. Oli kuitenkin mahdotonta tulkita, tarkoittiko ylipappi suoraan uhkaavansa Katsuota, vai totesiko vain, että jokin vaara saattoi uhata toista. Tuttuun tapaan tietoa tuskin heruisi ylipapilta yhtään sen enempää.
"Voit tietysti ajatella, että minulla on oma lehmä ojassa. Mitä kaikki mahtaisivatkaan sanoa, jos näkisivät sinun vierailevan tuollaisissa ryysyissä pojanpoikani luona!"
Hän huokaisi, ehkä aavistuksen hämmentävän teatraalisesti, kuin tehden asiasta vitsin. Varmasti he molemmat tiesivät, ettei se todellakaan olisi perimmäinen syy, miksi Ylipappi oikein tahtoi tuon tapaamansa vieraan käymään luonaan. Asia tuntui suuresti huvittavan miestä, ja hän jatkoi:
"Minamotojen mainehan siinä kärsisi. Kärsisi todella... jos tulikärpänen olisikin vain pelkkä heinäsirkka."
Viimeisten sanojen soinnissa oli jotakin arvoituksellista, kuin niihin olisi kätkeytynyt aavistus kätkettyä tietoa. Mutta toisaalta, niin oli moni muukin ylipapin suustaan päästämä lause mitä monimutkaisin, että niiden merkitystä olisi täytynyt kysyä kameilta. Kameiltapa hyvinkin.

Jää ritisi, ratisi, murtuili ja petti räsähtäen upottaen Katsuon hyytävään veteen. Minamoto no Saburoun katse oli kiinnittynyt häneen ja kaventuneet silmät henkivät kuolemanvaaraa. Hänen menneensä, hänen nykyisyytensä – hänen jännittyneessä niskassaan kiiri kihelmöinti, joka saavutti lopulta hänen silmänsä ja jähmetti katseen mitäännäkemättömäksi harmautta kohden.
”Arvon Guji-sama ymmärtää väär-”
Katsuo kykeni jättämään omaan henkeensä kohdistetun uhan huomiotta. Hän kykeni jättämään vihjailut suuresta tietämyksestä huomiotta. Hän tiesi, ettei näihin tanssiviin syötteihin tarttuessaan tekisi mitään muuta, kuin jäisi kurkustaan kiinni koukkuun – eikä kukaan taannut, etteikö ylipappi tanssittelisi tyhjiä sanoja. Kukaan ei tiennyt hänestä. Kukaan hänen lisäkseen ei ollut nähnyt niitä majan raunioita, sitä kirsikkapuuta, tietäen kuka oli sen juuristoon haudattuna. Oli sula mahdottomuus edes kuvitella muuta.

Sen sijaan oli vain luonnollista, että ylipappi olisi saanut kuulla hänen vierailustaan pojanpoikansa luona, ja että se vaikuttaisi valkotukkaisen verkonkehräykseen.

Katsuo kääntyi ympäri ja asteli ylipapin eteen kumartaen syvään.
”Syvimmät pahoitteluni, Guji sama”, hän pyysi tarmokkaasti, suorastaan kiihkeästi, äkillisesti virheeseensä havahtuneena.
”Lupaan pysytellä arvon pojanpojastanne kaukana – en koskaan soisi kaltaiseni mitättömän rahvaan saastuttavan Minamotojen kunniaa”, hän henkäisi ja puristi kätensä kevyesti nyrkkiin. Olisi häpeä nähdä jonkun noin huonoihin vaatteisiin pukeutuneen olevan Ryosuke-saman lähellä – pian avioliittoon astuvan Ryosuke-saman lähellä - mutta noin alhainen ei voinut koskaan vastaanottaa niitä kalleuksia, joita Minamoto no Saburou tarjosi. Joko lait tai varkaat veisivät ne, ja lopulta vieraat kädet repisivät ne muistuttaen siitä, että jokaisella on paikkansa.
”En koskaan voisi kuvitella kehtaavani koskea teidän rikkauksiinne, Guji-sama. Päinvastoin – jos kykenen mitenkään korvaamaan ystävällisyytenne...”
Yhä pää alas painuneena, keho kumarassa Katsuo antoi äänensä viime väreitten tulla ulos pehmeinä, kysyvinä, ja hän hölläsi sormensa suoriksi nyrkeistä. Hautakivi oli toissijainen. Hän oli toissijainen. Oli tärkeämpiä velvollisuuksia.
Hän taisikin lähteä Guji-saman mukaan.

Ylipappi pysyi vaiti, katsellen tyytyväisen oloisena työtään. Hän näki maaperän upottavan Katsuon alla, hän näki, kuinka tuo yritti perääntyä, yritti niin kovasti, poikaparka, ettei ensin tajunnut uppoavansa vain syvemmälle. Sen valkohiuksinen mies oli tiennyt, hän oli tiennyt onnistuvansa, ei vain melkein, vain täsmälleen siinä, mitä hän oli hakenutkin. Ja pian tuo iljettävä, tahmea juoksuhiekka oli nielaissut toisen uppeluksiin, vetänyt syvälle hänen suunnitelmiinsa, ja kuin valtava lukki oli Saburou kietonut toisen seittirihmoihinsa. Pelkkä marionetti enää vain, vaikka luulikin vielä omaavansa vapaan mielen.

"Niin juuri, poikaseni. Äitisi voisi olla varsin ylpeä sinusta..."
Mies lausui, ja viattoman oloiset sanansa oli jälleen verhottu mystisyyden verhoon. Oliko noissa vihreissä silmissä pilkahtanut pieni ilkikurinen pilke? Vai oliko se sittenkin ollut vain hiipuvan päivänvalon leikkiä?
Guji-sama käännähti hitaasti, lähtien astelemaan kohti temppeliä, kenties odottavan toisen seuraavan.
"Muista pitää tiukasti kiinni salaisuuksistasi, Katsuo-kun. Kuin elämäsi riippuisi niistä..."
Vanhempi mies neuvoi, tuntuen myhäilevän itsekseen, mutta yksin taivas (jos sekään) taas tiesi mille asialle.
"...Ja pysyttele miehissä, naiset eivät muuta kuin satuta sinua. Luulen tosin, että opit sen nyt tästä yhdestä kerrasta."
Nyt tyynillä kasvoilla käväisi lähes rehellinen virne. Ylipappi todella nautti ajastaan ja vihjailuistaan. Se oli mitä suurinta huvia muuten niin yksitoikkoista elämää viettävälle miehelle.

Pitäisikö hänen lähteä Osushinista ja antaa jonkun toisen tulla tilalleen? Ajatus vyöryi Katsuon mieleen heti, kun Guji-saman sanat kylmäsivät hänen rintaansa. Vaivautumatta nostamaan päätään hän seurasi hitaasti kävellen valkotukkaista miestä pari askelta tätä jäljessä. Hänen täytyisi ottaa Guji-saman neuvo sydämeensä ja pitää salaisuuksistaan kiinni, houkutella esille kaikki, mitä ylipappi oli todella saanut selville – tai ainakin selvitä paljastamatta yhtään enempää itsestään tai tehtävästään pois valkotukkaisen lukin verkosta.
”... jokainen mies kaipaa lopulta lämpimää kotia, hyväluontoista vaimoa ja terveitä lapsia”, Katsuo vastasi kieltäytyen enää edes huomaamasta niitä monia pieniä vihjauksia, tuntosarvien ulotteluja, jotka saattoivat aivan yhtä hyvin hapuilla sokeasti kuin värisytellä harkittuja kieliä. Vaikka ne vilkkuivatkin houkuttelevasti kutsuen tarttumaan kiinni, jokaisen niiden kärjessä kimmelsi pisara myrkkyä.

Hymy levisi Katsuon huulille, mutta hänen silmänsä pysyivät yhä kylminä ja tyhjinä ilmeistä. Varoen hän kiristi muutaman askeleen ajan tahtiaan päätyäkseen astelemaan vain aavistuksen taakse Guji-saman oikeasta puolesta. Mitä valkeatukka tarkalleen halusi, sitä hän ei kyennyt edes arvailemaan, mutta oli olemassa muutamia todennäköisiä vaihtoehtoja, jotka hypähtivät Katsuon ajatuksiin ilmiselvinä. Hän ei kyennyt vastustelemaan, äskeinen keskustelu oli todistanut sen hyödyttömäksi, joten hänen täytyi liikkua suostuvaisuuden piirissä – ja siellä oli kokonainen oma maailmansa tanssahtelulle, jos vain osasi katsoa oikealla tavalla.
”Mutta Guji-sama on oikeassa. Arvokkaiden miesten yksinäisyyden helpottamisessa on enemmän kunniaa kuin vähäisen naisen sylin lämpöön tuudittautumisessa”, hän myönsi hiljaisella äänellä ja loi katseensa Minamoto no Saburoun suoraan ryhtiin ja ilta-auringon valossa loistaviin hiuksiin yrittäen tavoittaa edes aavistuksen kimmeltävää vihreyttä.
”Palvella jotakuta suurta, saattaa tämä vaatimaton elämä edes jotenkin hyödylliseksi... mitä muuta isätön ja äiditön, muiden ystävyydellä elävä ihminen voisikaan toivoa?”
Katsuo puhui hiljaa, haaveksivasti, ja hänen huulillaan väreili heiveröinen hymy.

"Niin, ihminen..."
Saburou hymähti pienesti, katsellen toista varsin merkitsevästi.
"Useimmilla meistä on jokin alkuperä, ja se velvoittaa meitä valitsemaan tietyllä tavalla."
Hän huomautti, kun johdatti toisen shintotemppelin yhdestä portista peremmälle, ohitse itse temppelin, peremmälle sen uumeniin.
Ylipappi ei sanonut sanaakaan parille ihmettelevälle papille, johdatti vain toisen peremmälle yksityisiin tiloihinsa.
"Sulje ovi perässäsi."
Mies kehotti, astellen puisen arkun luo, joka ei todellakaan tuntunut sopivan sisustukseen. Se oli kenties ulkomaalaista tekoa, näytti ainakin pulpahtaneen tähän huoneeseen täysin eri maailmasta. Sen vanha, tumma puupinta oli täynnä kolhuja ja halkeamia. Sen tummat rautavahvikkeet olivat kuitenkin niin huolella tehdyt, että ne näyttivät kuin uusilta. Koristekuviot oli kaiverrettu metalliin mitä suurinta tarkkuutta käyttäen ja niiden tekemisessä oli varmastikin mennyt aikaa. Ei siis ollut kyseessä mikä tahansa ajan nakertama puuarkku, vaan enemmänkin kallis ylellisyystuote, joka sattui olemaan vain hieman kärsinyt.

Ylipappi avasi sen kannen, kaivaen sieltä jotakin.
"Riisuhan vaatteesi, poikaseni."
Mies vilkaisi toista olkansa yli, vihreät silmät tummina, jopa niin tummina, että niiden oikeaa väriä olisi voinut luulla mustaksi.
"Et tarvitse niitä siellä, minne sinä olet menossa. Tulevaisuudessasi ei ole sijaa tuollaisille koinsyömille ryysyille."
Hän ilmoitti, varsin mystisesti tosin, kun otti esille paksun pinon kankaita, alkaen hiljalleen avata niitä auki, sen suurempia kiireitä pitämättä, seisten itse vielä niin, ettei toinen voinut tarkkaan nähdä mitä hän oikein teki.
"Ei sinun tarvitse epäröidä, Hotaru. Mitä sinä oikein luulet, että minä, vanha ja raihnainen ukkeli, oikein sinulle tekisin?"
Saburou hymähti hieman, kääntyen nyt toisen puoleen pino vaatteita kädessään, kuin tekemisensä olisi jäänyt kesken sen takia, että hän antoi ymmärtää ajattelevansa Katsuon olevan vastahakoinen.

Katsuo kulki Minamoto no Saburoun perässä pää alas painettuna, ja jättäytyi heidän temppelille päästyään vielä hieman taaemmas, jottei olisi ylipapin tiellä. Vaatimattomana hän seurasi valkotukkaista miestä hänen yksityisiin tiloihinsa, entisestään lannistettuna. Mitä tahansa hän sanoikin, Guji-sama vastasi tavalla, joka sai hänet epäilemään pahinta. Epävarmuus ja pelko saivat silti jäädä, sillä mikäli hänestä tulisi hyödytön, haitallinen jonkun paljastamana, olisi parempi lähteä jotain huolella varjeltua nähneenä tai kuulleena, eikä Guji-saman huoneistoa parempaa mahdollisuutta tulisi hänen eteensä.

Katsuo sulki huolella ja ääneti oven hänen ja Guji-saman perästä, nousi sitten ylös ja polvistui istumaan lähelle ovea kehtaamatta häiritä valkotukkaisen toimia arkun luona. Muutoin huone oli tavallinen arvostetun henkilön huoneeksi, harmoninen ja huolella sommiteltu, mutta arkku paistoi silmään kuin mutainen pälvi puhtaanvalkean lumihangen keskellä. Käskyn kuullessaan Katsuo kohotti katseensa kohtaamaan pimeyden valtaamat silmät, ja outo, värisevä tunne valtasi hänen sormensa ja polvensa. Tuo arkku... oli muualta. Oliko Guji-sama sekaantunut ulkomaalaisten asioihin...? Pelkkä perustellun epäilyn nouseminenkin voisi syöstä koko Minamotojen klaanin alas arvostetusta asemastaan. Hänen juoksevat ajatuksensa pysähtyivät, kun Guji-sama kääntyi ympäri syli täynnä vaatteita ja syytti häntä epäröinnistä lähes nauravaisena, vaarattomimmillaan koko heidän kohtaamisensa aikana.
”Pyydän anteeksi, Guji-sama. Ajatukset tulevaisuudestani valtasivat minut hetkeksi...” Katsuo sanoi hiljaa, ja veti hitaasti auki vyönsä, jonka sitten laskosti siististi sivulleen. Ensin päällimmäinen yukata valui alas hänen harteiltaan ja riisuttiin häviävän pienellä liikkeellä, ja seuraavaksi Katsuo tarttui kiinni aluskimonoon.
”Kaikkiko, Guji-sama...?” hän kysyi, mutta veti jo enää hädin tuskin valkoista, kärsinyttä vaatetta pois yltään. Koinsyömät ryysyt eivät kelvanneet Guji-samalle, mutta Katsuo käsitteli niitä silti hellävaraisesti ja laskosti ne siististi vierelleen.

Vasta silloin, kun hän istui aloillaan pelkässä fundoshissaan tuntien selkeästi, kuinka ilma hiveli vasemmassa kyljessä yhä tummana venyvää arpea, Katsuo tajusi, mitä nimeä hänestä oltiin käytetty. Hetkeksi hänen silmänsä laajenivat, mutta pian mies pakotti ilmeensä taas normaaliksi – olihan valkotukkainen voinut kuulla hänen yksinpuheensa. Nimi toi hänen mieleensä kuitenkin muita asioita, öisiä näkyjä, ja Katsuo kohotti katseensa Guji-samaan kerrankin rehellisen epäröivästi.
”On aivan liikaa ottaa vastaan noin suuri lahja teiltä, Guji-sama... jos haluatte antaa minulle jotain, antakaa jotakin pientä”, hän vetosi hiljaisella äänellä ja puristi hetkeksi sormenpäänsä yhteen.
”Kuten... kuten haikaroin koristetun viuhkan.”

"Haikaroin koristetun viuhkan?"
Ylipappi toisti ja olisi voinut luulla, että hän katseli toista jopa hieman kysyvästi, tuntuen varsin huvittuneelta.
"Eiväthän haikarat sovi sinulle, eivät ollenkaan."
Hän huomautti, kun sulki hetkeksi arkun kannen ja asetti kangaspinon sen päälle, kääntyen hieman toisen puoleen, suoden tuolle omituisen hymyn.
"Perin hassua, että valitsit juuri haikarat. Ne sattuvat olemaan minun lempilintujani..."
Mies huomautti, levittäen hieman käsiään, jotta tuo näkisi kunnolla Yukataansa koristavat pitkäkoipiset haikarat.

Hetken aikaa Saburou vain katseli toista, kunnes kääntyi taas ottamaan vaatepinon ja asteli ojentamaan sen toiselle.
"Puehan nyt päällesi."
Hän kehotti, jopa omituisen pehmeästi, tuntuen myhäilevän itsekseen. Kimono oli kalliista kankaasta, väriltään hehkuvan, syvän punainen. Kangaspinossa oli myös aluskimono ja kaikki muut tärkeät, oikeaan kunnon kimonoon kuuluvat asusteet.
"Ja jos tarvitset apua, minä kyllä autan sinua."
Mies vielä lisäsi, mutta katseli toista varsin tyytyväisen oloisena.
"Ehkä krysanteemit sopisivat sinulle..."
Hän huomautti, tuntuen miettivän itsekseen. Mitä piilikään noiden vihreiden silmien takana, sitä ei voinut kertoa, kun mies katseli toisen lähes alastonta kehoa täysin peittelemättä. Hän oli nähnyt miehiä, hän oli nähnyt naisia. Niin paljon alastomia vartaloita, ettei niissä oikeastaan ollut ylipapille mitään uutta.
"...Tai ehkä tulikärpäset... Hotaru..."
Saburou puheli, enemmän itselleen kuin toiselle. Toisaalta tuo hiljaa kehräävä, makea ääni saattoi olla yhtä pettävä kuin myrkyllinen tippa hunajaa. Sen makeus saattoi olla tappavaa, ulkonäkö saattoi karvaasti pettää.

Minamoto no Saburou sivuutti Katsuon pyynnön huvittuneesti, kuten hän oli osannut arvata. Jostain syystä ylipappi halusi pukea hänet hienoihin vaatteisiin. Jostain syystä haikarat eivät sopineet hänelle hänen mielestään. Jostain syystä Katsuo ei enää ymmärtänyt, mitä askeleita tähän tanssiin kuului – hän ei tiennyt, oliko kyseessä edes tanssi.
”Arvostettu pojanpoikanne ehdotti niitä, Guji-sama”, Katsuo vastasi ylipapin huvittuneeseen, omituiseen hymyilyyn. Tällaisessa verkossa hänellä ei ollut varaa antautua mielijohteittensa vietäväksi, mutta silti hän oli tuonut esille tuon pienen seikan, kun se oli hänen ajatuksiinsa sattunut nousemaan.

Saadessaan käsiinsä hienon, hehkuvan punaisen kimonon Katsuo kiitti muodollisesti, mutta jäi tuijottamaan leiskuvaa kangasta tietäen, että hänet voitaisiin pidättää tuollaisten vaatteiden käytöstä. Hän myös sanoi hiljaa ja kohteliaasti kykenevänsä pukeutumaan itse, ja tunsi tiettyä helpotusta huomatessaan kimonon olevan väristään huolimatta todella miesten kimono. Erikoinen se oli, mutta kuitenkin likimain sovelias, vaikka vaate olisikin kokenut oikeutta vain jonkin ylhäisemmän henkilön yllä. Katsuo pukikin kimonon ylleen asiankuuluvalla huolella ja hartaudella, moitteettomasti. Niin upea puku olisi vaatinut huolitellummat hiuksetkin, vähemmän väsyneet kasvot ja uljaamman ryhdin, mutta Katsuo ei kyennyt kaikkeen, vaikka yrittikin parhaansa.
”... luumunkukinnot sopisivat paremmin vuodenaikaan”, hän väisti kommentin tulikärpäsistä. Hän ei edes pitänyt niistä. Pääsisiköhän hän niistä eroon?
”Voinko... olla jotenkin muuten avuksi, Guji-sama?” mustatukka kysyi hiljaa. Uudet, laadukkaat sukat saivat seisomisen tuntumaan melkein omituiselta. Tai sitten se johtui lattiasta.

Ylipappi myhäili itsekseen, katsellessaan nuorukaista.
"Avuksiko? Voisit käydä tervehtimässä pojanpoikaani, mutta suoranaista hyötyä siitä ei minulle ole."
Hän totesi, kun asteli lähemmäs, suoristaen toisen uuden kimonon jo ennestäänkin suorat kaulukset. Punainen oli todella varsin... Yllättävä väri. Se oli voimakas, ei välttämättä sellainen, jonka ylipappi olisi itse ensimmisenä pukenut päälleen. Vaatteen tekijäkin oli yllättynyt suuresti, kun hän oli valinnut kankaan ja kertonut tarkat ohjeet teettäessään kyseisen taideteoksen. Mutta se, jolla oli rahaa ja valtaa, usein saneli ja muut tottelivat parhaansa mukaan. Niinhän se oli.

"Mutta mikäli sinulla ei ole enää kysyttävää... Olet vapaa lähtemään."
Saburou totesi, vilkaisten Katsuon ohi jonnekin kaukaisuuteen, kuin olisi voinut nähdä sekä menneen että tulevan, nähnyt kuinka ajan langat olivat solmiutuneet suureksi, taidokkaaksi kudelmaksi. Katsuon lanka oli vain yksi niistä, ja kuka saattoikaan vielä tietää, oliko sen aika muodostaa yksi suurista koristekuvioista, vai kenties tulla katkaistuksi ennen aikojaan. Tulevaisuus kertoisi.
"Tosin, Hotaru-kun... Muista, että tämä on vain meidän pikku salaisuutemme. Älä suotta kerro tästä kateellisille. Olisihan perin ikävää, jos koko kaupunki olisi temppelin ovella jonottamassa minulta uusia vaatteita."
Vihreät silmät pilkahtivat huvittuneesti ja huulilla olleeseen hymyyn tuntui syntyvän uusi, hieman pehmeämpi sävy.

Tällä kertaa lukki oli kieputtanut avuttoman saaliinsa seitteihinsä, mutta kerinytkin sätkyttelevän mytyn auki ja päästänyt sen kipittämään kauhuissaan pakoon kuin pilkallaan. Katsuon pieni sydän oli pysähtynyt hämmenyksestä ja kylmä epätietoisuus sai hänen sormenpäänsä vapisemaan. Upea, tulipunainen silkki loimusi hänen ympärillään ja mies pysähtyi hyvästien jätön jälkeen kerran temppelin sisällä saadakseen tukkansakin näyttämään edes joten kuten kimonon arvoiseksi, ennen kuin hän joutui kävelemään kaduilla tuo silmiinpistävä vaate yllään.

Mutta huolimatta siitä, että Katsuo oli vain kohteliaasti myönnellyt ylipapin toiveita ja hyvästellyt tämän kiitollisuudenosoituksien säestämänä, hänen mielessään ei ollut koko matkalla senhetkiseen kotiinsa mitään muuta, kuin Minamoto no Saburoun tahdon rikkominen. Ryosuke-samaa hän ei halunnut tavata vielä päiviin, ei kuntonsa eikä epäilyksiensä takia, ja saavuttuaan huoneeseensa Chiisana tsubamessa Katsuo oli jo keksinyt keinon, jolla lähettää sana viimeisimmistä huomioistaan Koga Takehirolle ilman, että Guji-sama voisi saada siitä tietoa.

Tai niin hän ainakin toivoi koko sielunsa voimalla riisuessaan värikästä kimonoa ja piilottaessaan sitä syvälle lakanoittensa sisälle.

//Se peli taisi olla siinä. Kiitoksia <3//