Sekirei

//Yui ja Jiro~ :'D Tässä olisi tämmöinen aloitus <3//

Oli kirkas, suhteellisen lämmin kevättalvinen päivä. Tuulessa oli koleutta ja ilma oli puhdas pölystä maan maatessa kylmän kangistamana, mutta aurinko paistoi tyhjältä taivaalta. Katsuo sulki silmänsä hetkeksi nauttien lämmöstä luomillaan ja vetäen keuhkonsa täyteen raitista, viileää ilmaa. Hän ei vieläkään pystynyt kulkemaan rauhassa keskustassa, sillä vainoharha siitä, että mittava naispaholainen vaanisi häntä millä tahansa nurkalla vaivasi häntä, mutta eräällä pienemmällä kadulla vietetty tee- ja suupalatuokio oli saanut hänet tuntemaan olonsa seesteiseksi. Hän voisi ehkä käydä pitkästä aikaa Sayurin luona piirtämässä ja unohtamassa jokailtaisen arkensa.

Itsekseen hymyillen tukkansa nutturalle sitonut, yksinkertaiseen harmaaraidalliseen kimonoon pukeutunut mies asteli kauemmas pienen ruokalan oviaukosta melko tyhjälle hiekkakadulle ja oli niin keskittynyt vyönsä raottamiseen sujauttaakseen loput rahansa sinne turvaan, ettei havainnut rentoutuneessa tilassaan lähestyvää juoksijaa, ennen kuin tuo kasvojaan ajamaton, resuinen ja hengästynyt mies törmänsi häneen ja samalla kaappasi ketterällä kädenliikkeellä rahakäärön Katsuon sormista.

Kahden sydämenlyönnin ajan Katsuo tuijotti suu auki unohtuneena ja silmät järkytyksestä kavenneina juosta rymistelevän miehen perään, katsahti tyhjentyneisiin käsiinsä ja puristi ne tiukoiksi nyrkeiksi. Hänen ohitseen ulos puodista tullut nainen katsahti pitkähköä miestä vinosti ja päätti peruttaa takaisin sisätiloihin tuntiessaan kylmän ilman poskillaan – ja koko katu huomasi viimeistään röyhkeän taskuvarkaan, kun voimakas huuto halkaisi ilman.
”Varas! Minun säästöni!”
Ylpeyttään Katsuo ei koskaan pyytänyt varoja Kogilta, säästäväisyyttään ei kuluttanut koskaan kylään jättämäänsä omaisuutta, ja valepukunsa takia hänen täytyi luovuttaa suurin osa tuloistaan Chika-sanille. Hän ei ollut kyennyt liki kuukauteen ottamaan tarpeeksi asiakkaita vammansa takia. Hänellä ei ollut varoja kunnolla edes syömiseen, ja nyt jokin halpamainen varas oli napannut ne vähätkin matkaansa!

Jo ennen kuin hän ehti huomata varasta jo jahtaavan miekkamiehen kääntyneen samalle kadulle lähti Katsuokin juoksemaan kiivaasti nilkin perään. Henki kapeana vanana yhteenpuristettujen hampaiden välistä kihisten hän juoksi väistellen ja tönien ihmisiä tiellään, tarttui kiinni talon nurkkapaaluun jotta sai itsensä kääntymään sivukujalle, jolle varas oli luikahtanut, nopeammin ja unohti sekä haavansa että sen, ettei hänen pitäisi vetää huomiota itseensä, täysin. Pitkä vuodelepo ja yhä paranemassa oleva vamma kuitenkin hidastivat häntä ja saivat shinobin hengästymään niin pahasti, että siinä vaiheessa, kun varas oli sännännyt vanhan ja lahon hylätyn rakennuksen sisään täytyi Katsuon pysähtyä pieneksi hetkeksi tyhjälle oviaukolle pitelemään kylkeään ja tasoittamaan hengitystään.
”Kurja! Turha yrittää paeta”, hän kuitenkin huusi jo hetken päästä sisälle rakennukseen ja astui sisälle sen varjoisiin ja pölyisiin, sisäseinättömiin huoneisiin. Rakennus ei ollut kovin suuri, eikä kestänyt kauaa huomata, että varas oli pysähtynyt ja koetteli kyykyssä yhtä rakennuksen seinistä kuin etsien jotakin. Resuinen mies vain vilkaisi Katsuota kerran, muttei keskeyttänyt puuhiaan – päinvastoin, hänen liikkeensä muuttuivat kuumeisen kiireisiksi, ja kohta seinämä päästikin naksahduksen ja raottui yläreunastaan.
”Roisto, anna omaisuuteni takaisin”, Katsuo vaati uhkaavalla, matalalla äänellä. Siivoton varas vilkaisi häntä uudemman kerran olkansa yli, ja nousi nyt jaloilleen asettuen selkä vasten seinää – mutta vasta katsahdettuaan selkeästi Katsuon olan ylitse jotakuta toista näytti säikähtäneeltä ja kohotti tyhjät kätensä esille.
”Ei minulla ole mitään teille kuuluvaa!” varas huudahti takaisin Katsuon päästessä jo miekankantaman päähän hänestä.

//Täältä tullaan :p//

Jiro väisteli ihmisiä mutta piti katseensa visusti roiston selässä. Hän oli jäänyt paljon jälkeen, sillä hänen oli täytynyt ensin varmistaa että Minamoto-saman kihlattu pärjäisi. He olivat olleet ostoksilla ja hän oli ollut pitämässä huolen siitä että kaikki sujuisi turvallisesti. Eräällä tien pätkällä kuitenkin räsyisen näköinen mies oli koettanut käydä heidän päälleen mutta oli ehtinyt juosta karkuun Jiron torjuttua hyökkäys yrityksen. Hän oli varmistanut että nainen pärjäsi seurueineen ennen kuin oli pinkaisut miehen perään. Hän juoksikin nyt pitkin katuja koettaen pysyä perässä ja saada matkaa kurottua umpeen. Miehen yllätykseksi eräällä kujan pätkällä toinenkin mies lähti saman miehen perään kutsuen tätä rosvoksi. Nuorukainen nopeutti askeliaan ja liikkui ihmisten seassa melko sukkelasti vaikka joutuikin välillä työntämään viattomia ohikulkijoita sivuun. Juoksu matka johti ränsistyneen rakennuksen eteen johon hän pysähtyi hetkeksi aikaa kuuntelemaan. Sisältä kuului ääniä joten hän laski kätensä katanalleen ja astui sisään.

Hän siristi silmiään kun silmien kesti hetken aikaa tottua hämärään. Hän kuuli kuitenkin sanat ja jäi katselemaan miestä. Hän veti katanan esille ja vilkaisi toista miestä nopeasti. "En tiedä mikä teidän syynne on mutta vaadin saada tietää kuka on hyökkäyksen takana", hän sanoi vastaavasti uhkaavalla äänellä ja jäi tuijottamaan seinän vierustassa olevaa miestä. Jiro tiesi että hyökkäys yritys tuskin oli pelkää sattumaa ja joku koetti tosissaan päästä Minamoto-saman kihlatusta eroon. "Joten puhu", hän komensi ja astui askeleen eteenpäin. Lattia narahti miehen jalkojen alla mutta se oli lähes oletettavaa tällaisessa vanhassa talossa.

Hän asteli muutaman askeleen eteenpäin ja ei juuri sillä hetkellä luonut vilkaustakaan toiseen mieheen jolta ilmeisesti tämä roisto oli vienyt rahaa. Seinän vieressä oleva mies kertoi pelästyneen kuuloisena, ettei ollut kenelläkään töissä. Samalla tuo koetti astella varovasti seinänviertä eteenpäin. Jiro kurtisti kulmiaan ja hymähti hiljaa. "Valhet..", hän aloitti ja loi katseen lattiaan joka tällä kertaa tuntui heilahtavan hänen jalkojensa alla.

Katsuo oli jo ollut varma, että varkaalla oli ollut jokin hävytön pakosuunnitelma mielessään, mutta hänen aavistuksensa sekoittuivat, kun katanansa paljastanut miekkamies saapui tilanteeseen ja sai tiukoilla komennoillaan resuisen irtolaisen perääntymään alistunutta vikinää omasta syyttömyydestään seinänvieruksia pitkin. Katsuo jättäytyi näennäisen luonnollisesti sivummalle antaen miekkamiehen huolehtia tilanteesta – eihän hänenkaltaisellaan tavallisella kansalaisella pitäisi olla läheskään samanlaisia taistelutaitoja kuin samurailla – mutta tuijottaessaan epäilevästi sitä kohtaa seinässä, mitä varas oli käpelöinyt, hänen kulmansa vetäytyivät tiukasti yhteen. Vavahdus hänen jalkojensa alla sai kaiken valaistumaan hänelle yhtäkkiä, ja huudahtaen hän astahti eteenpäin tarkoituksenaan tarttua samuraihin ja vetää tämän taaemmas:
”Se on ansa!”

Katsuon huuto ja hyvät aikeet syöksyivät kuitenkin turhuuteen, kun juuri hänen liikahduksensa sai lattian päästämään korviarepivän valituksen ja taipumaan voimakkaalle kaarelle aina varkaan käpelöimästä seinänjuuresta lähtien, kunnes lahot laudat napsahtelivat ja murtuivat kahden miehen alla pudottaen heidät mustuuteen.

Rytisten putoavien laudanpätkien ja yli kaksi miehenmittaa pitkän pudotuksen takia oli ihme, että Katsuo sai huomata laskeutuneensa pehmeälle, kostealle maalattialle kerälle kääriytyneenä, ja ihmeellisesti vahingoittumatta lukuunottamatta kolahduksia ja mustelmia. Varovaisesti hän nousi ylös koetellen kehoaan mahdollisten huomaamatta jääneiden vammojen varalta, mutta mitään ei löytynyt. Pyyhkäistyään tuloksetta mutaista, kohmeaa lokaa kimonostaan hän loi katseen ympärilleen, ja totesi päätyneensä hylättyyn, täysin pimeään ja aukottomaan, lukuunottamatta lattian ammottavaa reikää, kellariin. Muutaman kerran henkeään rauhoteltuaan hän haki katseellaan samuraita, jonka kanssa oli pudonnut – mutta ennen kuin ehti tarjota auttavaa kättään tai sanoa mitään, huomasi varkaan pään varjostavan sitä vähäistä valoa, jota lattian aukosta pimeään onkaloon kajasti.
”Hah-haa! Mädätkää sinne!” roisto lällätteli, ja kopinasta sekä lautojen narahtelusta päätellen asteli rehvakkaasti ulos rakennuksesta.
”... oletteko kunnossa?” Katsuo kääntyi välittömästi samurain puoleen ääni suunnattoman myötätuntoisena ja huolestuneena. He eivät tunteneet toisiaan, mutta nyt he olivat yhteisessä pulassa, ja voisivat selvitä siitä ulos vain toistensa avulla. Hän halusi saada samurain auttamaan itseään, vaikka sitten viettelyllä ja petkutuksella.

Jiro kuuli toisen miehen sanat ja samalla lattia heidän allaan antoi periksi. Hän oli kuitenkin nopea liikkeissään ja sai yhdestä laudanpäästä kiinni. Kuitenkin miehen kädessä ollut katana tippui mustaan syvyyteen. Hän loi katseen alaspäin ja kirosi mielessään. Hän kohotti katseensa roistoon ja ennen kuin toinen ehti lähestyä häntä, päästi irti laudasta tiputtautuen pimeyteen. Nuorukainen laskeutui kyykkyyn ja loi katseen ympärilleen hämärässä tilassa. Hän etsi katseellaan ensin miekkansa ja nosti sen käteensä käännellen sitä hetken aikaa varmistaen että miekka oli selvinnyt pudotuksesta ilman mitään kolhuja. Hän sujauttikin sen koteloon eikä edes vilkaissut ylöspäin kun kuuli rosvon äänen. Hän katseli vain arvioivasti ympärilleen. Täältä olisi varmaankin jokin keino selvitä pois tai jos ei olisi, niin luultavammin joku tulisi ennemmin tai myöhemmin etsimään ainakin häntä. Jiro käänsi katseensa toiseen mieheen ja nyökäytti päätään. "Olen aivan kunnossa. Entä te herra?", hän vastasi ja kysyi. Hän loi uuden katseen ympärilleen ja otti muutaman askeleen eteenpäin. Hän laski kätensä seinälle joka oli melko pehmeää savea. Sitä olisi turha yrittää kiivetä ylöspäin.

Hän vilkaisi ylös miettien, kuinkakohan pitkä matka oli. Hän loi sitten uuden katseen toiseen mieheen. Luulisi että he pystyisivät jotenkin selvittämään miten täältä päästäisiin pois. "Olen pahoillani että olet tainnut joutua minun ja isäntäni sotkun keskelle", hän pahoitteli seuraavaksi. Jirosta oli vaikea uskoa että tämä kaikki oli pelkkää sattumaa vaan selvästi tämä oli ollut varasuunnitelma jos hyökkäys ei menisi kohdilleen. "Minkä takia te jahtasitte tuota roistoa?", hän sitten kysyi uteliaana.

Jiro loi uudelleen katseen seiniin ja sen jälkeen ylös. Hän koetti samalla pohtia miten pääsisi pois ja astelikin seinän viertä pitkin mittaillen katseellaan kupan jokaista kohtaa. Hänen katseensa kuitenkin käväisi silloin tällöin tässä hänelle vielä tuntemattomassa miehessä. "Olen Himura Jiro", hän päätti lopulta esittäytyä ja kumarsi pienesti. Hän jatkoi sitten askeliaan ja pudisti päätään mietteissään. Täältä tuskin pääsisi pois kiipeämällä miekan avullakaan. Savi olisi varmaankin aivan liian pehmeää siihen.

Katsuo nyökäytti kohteliaan, pienen kumarruksen vakavakatseisen miekkamiehen kysyessä vuorostaan hänen vointiaan.
”Kyllä, kiitos huolenpidostanne”, hän vastasi kohteliaasti hieman horjuvalla äänellä. Harvoinpa hänkään putosi lattian läpi tuntemattomaan suljettuun tilaan täysin tuntemattoman henkilön kanssa. Sentään samurain ilmaa ympärillään kantava mies näytti todellakin pystyvän pitämään päänsä yllättävissäkin tilanteissa, ja aloitti heti seinien ja ympäristön tutkinnan tarkaavaiset silmät pelastumiskeinoja etsien. Se helpotti Katsuon tilannetta huomattavasti – hän ei olisi millään halunnut kuoriutua tavallisen kansalaisen vaatteistaan jonkun toisen nähden, mutta ei olisi yksinkertaisesti voinut jäädä esittämään typerää ja avutonta, jos arvon miekkamies ei olisi osannut lähteä etsimään pakotietä.

Pahoitteluihin Katsuo vastasi ensin hämmentyneellä ilmeellä ja silmien räpyttelyllä, mutta asteli sitten Jiro-saniksi esittäytyneen miekkamiehen luo mukamas oikein asiasta tietämättä ja huolestuneena seiniä tuijottelemaan.
”Miellyttävä tutustua, Himura-san... olen pelkkä Katsuo”, hän vastasi vaatimattomana ja kosketti itsekin seinää tuntien sen pehmeän, kostean viileyden. Jos alkaisi sataa, jos sadevettä pääsisi sisään reiästä.... huone oli melko pieni, eivätkä seinät olleet täysin suoria saatika nurkat teräviä, joten oli todennäköistä, että kellari tulvisi rankkasateen iskiessä.
”... se kelmi vei rahani, Himura-san. Oma ahneuteni pitää varani itselläni ajoi minut tähän tilanteeseen, teidän ei tarvitse pahoitella”, Katsuo puheli sitten ja huokaisi astellen takaisin lattiaan romahtaneen aukon alle. Se oli korkealla ja siitä alas siilautuva valo oli himmeää. Jos hämärä ehtisi laskeutua ennen kuin he pääsisivät ylös, tulisi niin pilkkopimeää, että heidän olisi pakko odottaa aamuun.
”Ah, Himura-san, ylettyisin varmaankin kiipeämään ylös ja hakemaan apua, jos saisin nousta harteillenne”, Katsuo totesi hetken aikaa ylös tuijoteltuaan ja loi hymyilevän katseen Jiro-saniin. Hän ei tiennyt, kuka tuo miekkamies mahtoi olla, mutta hän ei siitä välittänytkään, vaan vain halusi pelastaa oman nahkansa.

Jiro nyökkäili vain ja jäi katselemaan ylös hetkeksi aikaa. Hän pohti tietämättään melko samoja asioita kuin toinenkin. Vaaraa siihen että alkaisi sataa tai pimeys tulisi. Toisaalta hän luottaisi siihen että joku lähetettäisiin etsimään häntä eikä talo onneksi ollut niin kaukana isommista teistä. Olisi vain ajan kysymys milloin joku ilmestyisi pelastamaan heidät jos he eivät omin voimin pois pääsisi. Hän käänsi kuitenkin katseensa Katsuoon kun mies ehdotti kiipeämistä. Sanat kuulostivat kilteiltä mutta silti niiden taakse saattoi helposti kätkeytyä halu pelastaa vain oma nahka ja jättää hänet tänne. Hän vilkaisi ylös nopeasti. "Voisinhan minäkin kiivetä teidän harteillenne ja mennä vastaan muutamaa miestä jotka varmaan jo etsivät minua ja tulla sen jälkeen pelastamaan teidät Katsuo-san", hän totesi rauhallisesti tarkkailen toisen ilmettä. Hän tiesi että toisen reaktio kertoisi paljon. Joko toinen luottaisi häneen jolloin myös miehen sanat saattoivat pitää paikansa tai sitten toinen kieltäytyisi.

"Toki voimme vain odotella että työtoverini löytävät meidät. Se on varmasti melko helppoa sillä jäihän jälkeemme paljon merkkejä sekä ihmisiä jotka meidät näkivät", nuorukainen sanoi ja asteli taas seinän vierelle. Aikaisemmin taivas oli ollut sininen joten sateen vaaraa tuskin olisi. Valoisaa aikaakin oli vielä runsaasti jäljellä.

Jiro asteli seinän viereen ja nojautui sitä vasten jääden hetkeksi aikaa tuijottamaan ylös päin kohti valoa. Hän jäi sitten katselemaan Katsuoa hetkeksi aikaa mielessään pieni huoli. Hän toivoi ettei mitään ollut sattunut Minamoton tulevalle vaimoille jonka hän oli jättänyt muiden turvaan. Olihan nainen hänen vastuullaan. Hän tuhahti hiljaa ja pohti miten oli mennyt näin helppoon ansaan. Mies laski kätensä katanansa päälle ja siveli sen kahvaa sormillaan. Tapa oli ehkä hivenen uhkaava mutta se oli nuorukaiselle vain juuttunut tapa. Hän ei kuitenkaan jäänyt katselemaan toista miestä sen pidemmäksi aikaa. Jiro ei tuntenut mitään tarvetta alkaa sosiaaliseksi tällaisessa tilanteessa. Hän ei myöskään ollut luovuttanut pois pääsyn kanssa vaan miehen silmät kiersivät pientä tilaa mietteliäästi.

Katsuon silmät kapenivat välittömästi, kun Himura-san ehdotti nousevansa itse Katsuon harteille ja hakevansa apua.
”Mutta Himura-san, olen teitä pidempi ja yllän todennäköisimmin kipuamaan ylös reiästä”, hän torjui ehdotuksen välittömästi ja siloitteli ilmeensä sitäkin nopeammin takaisin ystävälliseen hymyyn. Samurai ei ollut laisinkaan typerä, vielä vähemmän huomauttaessaan, että heidän takaa-ajonsa oli huomattu ja apua oli todennäköisesti tulossa melko pian. Katsuo ei silti pitänyt ajatuksesta, että joutuisi viettämään tuossa maakellarissa määrittelemättömän pitkän ajan ja luottamaan tuikituntemattomien avuliaisuuteen poispääsyssään.

Keksimättä heti sanottavaa Katsuo jäi seisomaan valorinkiin Himura-sanin tutkiessa seiniä lähempää. Samurai alkoi hivellä ajatuksissaan katanansa kahvaa, mikä puolestaan sai Katsuon hartiat jännittymään. Pidempi miehistä yritti kovasti saada ne rentoutumaan ja itsensä näyttämään enemmän tavalliselta, hyväntahtoiselta hölmöltä kuin niskakarvat pörhöllään ansassa kyyristelevältä pikkupedolta. Himura-sanin epäilykset eivät saaneet herätä, sillä hän oli Katsuon ainoa varma ulospääsykeino, ja niin hän päätyikin astelemaan toisen miehen vierelle tarkkaillen suurieleisesti heidän olinpaikkaansa.
”Toivon koko sydämelläni, että työtoverinne ovat niin eteviä kuin luotatte heidän olevan. Tällaiset paikat ovat niin hermostuttavia”, Katsuo lausahti huokaisten.
”Oletteko varma, etten voisi kivuta harteillenne? En ole kovin vahva, en tiedä pystyisinkö kannattelemaan teitä...” Katsuo ehdotti uudestaan yrittäen selittää päinvastaisen asetelman täysin kelvottomaksi, jotta Himura-san suostuisi ja päästäisi hänet pinteestä. Mitä harvemmat kiinnittivät häneen suurta huomiota, sitä parempi, joten mies olisi mieluusti jättänyt Himura-sanin työtoverit tapaamatta.

Jiro loi nopean katseen Katsuon kun toinen kertoi syyn miksi hän ei voisi nousta toisen harteille. Nuorukainen ilme pysyi ei muuttunut mutta hänen ajatuksensa vahvistuivat siitä että toinen tosiaan halusi pelastaa vain oman nahkansa. Eikö juuri toisen väittämien syiden vuoksi olisi parempi että hän olisi kiivennyt miehen harteille ollessaan pienempi heistä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan piti katseensa vain ylhäällä olevassa aukossa. Hän lopulta kuitenkin laski katseensa ja nyökäytti päätään. "Älä pelkää. Työtoverini ovat kaikki varsin taitavia ja pitävät varmasti huolen siitä että löytävät minut ja siinä samalla sinutkin", hän sanoi koettaen rauhoitella toista sanoillaan vaikka ei ollutkaan aivan varma kuinka hermostunut toinen oikeasti oli. Jiro loi mietteliään katseen toiseen. Olisihan hän voinut päästää toisen pois täältä vaikka tietäisikin että toinen vain pinkoisi pakoon. Jiro tiesi kyllä että ennen pimeää hänet löydettäisiin. Toisaalta jos jotain yllättävää sattuisi olisi se paljon parempi että hänellä olisi joku toinenkin täällä apuna.

"Minun täytynee myöntää että en usko että jaksaisin pidellä teitä harteillani tarpeeksi kauan. Olenhan minä kuitenkin miestä kahdesta se pienempi. Sen lisäksi tämä puuttuva käteni olka on melko arka", hän sanoi ja laski kätensä olkapäälleen joka päättyi vain tyhjään hihaan. Sanat eivät ehkä olleet kaikkein rehellisimmät mutta eivät täyttä valettakaan. Hänen olkaansa kivisti yhä silloin tällöin puuttuvan käden vuoksi ja toisen miehen paino sillä tuskin parantaisi tilannetta. "Olen pahoillani etten voi auttaa teitä pois täältä mutta tuskin tässä kauaa enää menee ennen kuin me pääsemme täältä pois", hän sanoi.

Hän laski kätensä takaisin katanalleen ja otti muutaman askeleen pienessä tilassa. Hän loi katseen lattiaan ja sitten seiniin. Hän hymähti ja kohotti katseensa takaisin ylös.

Himura-san ei suonut Katsuolle mahdollisuutta karata tiehensä, mutta varsinkin miehen vakuuttelujen jälkeen hanyoo kykeni rauhoittumaan. Miksei Himura-san voisi olla täysin kunniallinen ja luotettava mies? Miksei hän voisi luottaa apuun, jota tuskin kiellettäisiin häneltä?
”Olette oikeassa. Hätäilin suotta. Pahoittelen työtovereidenne epäilemistä”, hän pahoitteli kohteliaasti ja lähti astelemaan hitaasti, aikaisempaa rauhallisemmin ympäri haaleaa valoläikkää kellarin pohjassa, katse ylhäällä aukossa. Eihän sieltä romahtaisi lisää parruja heidän niskaansa...?

Vasta, kun Himura-san mainitsi puuttuvasta kädestään Katsuo todella pani merkille tyhjänoloisesti roikkuvan hihan.
”En huomannut vaivaanne, joten minun kuuluisi pahoitella”, hän lausahti vaimeasti, ja käänsi sitten selkänsä lyhyemmälle miehelle, joka tutkaili hänen laillaan kellaria. Ilmassa leijui vielä vähäisesti puupölyä sortumisen jäljiltä, ja ellei Katsuo olisi tuijottanut reiän reunamia huolen tarkentamalla katseella, hän ei olisi huomannut, kuinka pieni määrä lattiamurenia varisi alas ensin tällä reunalla, sitten seuraavalla.
”... Himura-san. Näettekö saman kuin minä?” hän kysyi vaimealla äänellä aloilleen jähmettyneenä peläten hengityksensäkin aiheuttavan liian paljon tärinää.
”Reikä saattoi heikentää lattiarakenteita liialti. Tulivatpa pelastajat tai eivät, pystymmekö suojautumaan jos loppu lattiasta putoaa päällemme?” mies kysyi perääntyen varovaisen kevein askelin kauemmaksi aukosta, jonka reunalta ryöpsähtikin sopivasti alas pari suurempaa, ohutta laudanpätkää.