Suuntavaistoton // vapaa liittyminen

Haruki

Haruki oli kyllä osannut ennakoida tätä tapahtuvaksi jo kauan ennen kuin hän oli edes harkinnut lähtevänsä iltapäiväkävelylle kaupunginlaidalle. Silti hän ei ollut kääntynyt takaisin kun se olisi vielä ollut mahdollista vaan oli päinvastoin vain jatkanut eteenpäin yhä syvemmälle metsään. Ympärillä kantautuvien lintujen rauhoittava laulu ja lehtien havina lehvistössä sai nuorukaisen olon niin rentoutuneeksi, että hän oli täysin unohtanut ajankulun eikä ollut huomannut kiinnittää tarpeeksi huomiotaan metsäpolkuihin, joita pitkin olisi edes pysynyt oikealla tiellä. Hänen oli myönnettävä, että hän oli auttamattomasti eksyksissä. Haruki oli käynyt kyseisessä metsässä vain kerran aikaisemmin mutta siitäkin oli jo useita vuosia aikaa ja silloinkin hän oli ollut parin tuttavansa seurassa. Nyt hän oli yksin ja illan hämärä alkoi hitaasti laskeutua ja kietoa metsää vaippaansa, saaden ympäristön tuntumaan yhtä aikaa aavemaiselta mutta silti niin rauhalliselta.

Haruki hengitti raskaasti ja pysähtyi nojaamaan läheiseen puuhun. Hänen jalkojaan särki tuntikausia jatkuneen kävelyn seurauksena ja nälkä kurni vatsassa vaikka hän olikin metsään saapuessaan syönyt evääksi ottamansa riisipallot. Janokin hänellä oli mutta niin paljon hän ei lähtiessään ollut osannut ajatella, että olisi varannut juotavaa mukaansa. Toinen hentosormisista käsistä kohosi hieromaan hikipisaroiden kostuttamaa otsaa, johon mustat suortuvat tarrautuivat. Haruki tiesi, ettei voisi jäädä metsään yöksi sillä lämpötila laski hänen elimistölleen vaarallisen alas aina pimeän tullen. Toisaalta hänellä ei ollut vaihtoehtojakaan. Hänen jalkansa jaksoivat enää hädin tuskin kannatella häntä ja pimeässä metsässä hän osasi liikkua vielä heikommin kuin jos olisi ollut valoisaa.

Haruki puri hampaansa tiukasti yhteen ja lähti jatkamaan hidasta taivaltaan, toivoen löytävänsä edes yhden polun, jota pitkin voisi mahdollisesti löytää ulos metsästä. Hänen kehonsa kaikki lihakset tuntuivat raskailta ja jokainen askel sattui. Harukin mielen alkoi täyttää epätoivo ja ennen kuin huomasikaan, hän oli jollain keinoin onnistunut lähtemään juoksuun metsän halki. Nuorukaisen matka keskeytyi kuitenkin yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Hän tunsi toisen jalkansa jäävän jumiin jonkinlaiseen onkaloon ja säikähdyksestä älähtävä nuorukainen kaatui tasapainonsa menetettyään. Toinen polvi isketyi maassa lojuvaan pieneen kiveen.

Haruki makasi paikoillaan hetken mutta kohottautui sitten käsiensä varaan ja siitä ylös. Tai olisi kohottautunut, elleivät vasen nilkka ja vasen polvi olisi protestoineet vastaan. Haruki irvisti mutta lysähti sitten istuvaan asentoon, tuntien miten kyyneleet alkoivat tehdä matkaansa silmäkulmista kalpeille poskille. Hän ei ikinä pääsisi pois tästä metsästä.. Haruki kääntyi katsomaan tähtien kansoittamaa yötaivasta, tuntien olonsa väsyneemmäksi kuin pitkiin aikoihin.