Katso minua silmiin!

Ilta oli jo tulossa, taivaanrannan punaiseksi laskullaan maalannut aurinko sai aikaan liikehdintää teehuoneissa, huolettomasta pelonsekaisia ehdotuksia siitä, että päivä oli lopuillaan ja olisi hyvä alkaa lähtemään kotiin ennen kuin pimeä laskeutuisi. Jittemochit vaihtoivat työvuoroa, toiset jäivät, toiset lähtivät, rikkaiden alueella vartiat sytyttivät hiljalleen lyhtyjään valmistautuen yöhön vaikka yöt tällä alueella olivatkin lähes poikkeuksetta rauhallisia.

Naoki ei tietenkään ollut tulossa teehuoneesta, hän tunsi itsensä siellä typeräksi, ylimääräiseksi, paikalle sopimattomaksi kun seisomaan noustessaan hän onnistui vain harvoin olemaan lyömättä päätään kattoon. Sen sijaan nainen oli tulossa töistään. Hän ollut koko tänä aikana saanut mielestään ylipapin mystisiä sanoja siitä, miten hän löytäisi vastauksen kysymykseensä. Vaikka asia ei ollut enää ajankohtainen - tosin ei hän ollut vieläkään löytänyt syyllistä tuohon murhaan - Naoki huomasi useaan otteeseen törmänneensä samoihin ajatuksiin. Jokainen päivä töissä, jokainen uusi murha, lisäsi hänen haluaan saada tietää noiden sanojen merkityksen.
Naokilla oli kuitenkin oma ongelmansa, miten löytää mies jolla oli jäänsiniset silmät? Tuollaisia henkilöitä ei nähnyt usein täälläpäin mutta toisaalta, mistä hän muka olisi tiennyt sen, kun katseli lähes poikkeuksetta päälakien merta eikä kasvoja! Naoki oli monesti mielessään kironnut sitä, ettei ollut osannut hankkia yhtäkään oikeaa ystävää, ei ketään sellaista johon voisi luottaa täysin.

Nainen harppoi pitkin askelin ohi tuttujen rakennusten mietteisiinsä vaipuneena tuhlaamatta huomiotaan ympäristön tarkkailuun.

Ryosuke puolestaan oli palaamassa teehuoneesta, yhdestä niistä kalleimmista, lempipaikastaan jossa oli oikein mukava viettää ylimääräistä aikaa, silloin kun suurin osa tärkeistä asioista oli hoidettu eikä isoisäkään vaivannut häntä omituisilla pyynnöillään tai kryptisillä kirjeillään. Juuri pari päivää sitten hän oli jälleen saanut mitä omituisimman kirjeen shintotemppelin ylipapilta. Se ei ollut runo, kuten viimeksi, vaan kirjoitettu sellaisella kalligrafialla, jota hän ei hyvällä tahdollakaan osannut lukea. Joskus miehestä tuntui, että Guji-san piruili hänelle tahallaan. Mutta no, Ryosukella oli paljon tärkeämpääkin mietittävää, sillä häät olisivat aivan pian ovella. Olihan se hienoa saada viimeinkin rouva taloon. Nätti pikkunainen tuo oli, sen mitä Ryosuke muisti tulevaa vaimoaan nähneensä.

Illat olivat miehen mielestä varsin kauniita. Usein niiden ilma oli raikasta ja oli hauska katsella koteihinsa käveleviä ihmisiä. Tai ehkä se vain oli hänen oma pieni ilonaiheensa. Kuten ne rahat, jotka hän oli säästänyt varannut täksi illaksi, ne, jotka olivat hänen… Äkkiä Ryosuken mieleen iski hämmennys ja hän pysähtyi keskelle katua, alkaen etsiä rahapussiaan. Missä se oli? Se oli varmasti ollut hänellä vielä hetki sitten, kun hän oli poistunut teehuoneesta. Matka ei edes ollut pitkä, miten hän muka sen olisi ehtinyt kadottaa tässä ajassa?! Siinä pyöriessään ja lievästi jo panikoidessaan hän onnistui epähuomioissaan tönäisemään jotakuta varsin lujaakin.

Ajatuksiinsa uppoutuneena Naoki ei edes tajunnut, että joku oli kävellyt häntä vastaan vaikka vaistomaisesti, edes sitä itse tajuamatta lähti väistämään miestä. Siitä ei kuitenkaan ollut apua kun toinen tönäisi häntä nopealla liikkeellä ja sai Naokin tasapainon huojumaan. Jos hän olisi ollut edes hieman enemmän orientoitunut siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui hän olisi onnistunut pitämään tasapainonsa mutta nyt hän joutui nöyryyttävästi astumaan useamman askeleen jottei kaatuisi ja sai siitäkin huolimatta hakemaan tasapainoaan hetken.

Naoki käänsi liekehtivän, murhaavan katseen siihen joka oli onnistunut horjuttamaan hänen tasapainoaan.
"Ryusuke-san, m---", nainen aloitti korotetulla äänellä josta selkeästi kuulsi ärtymys kunnes muisti käytöstapansa. Eikä hän oikeastaan halunnut miehen luulevan, että he olivat niin läheisissä väleissä.
Naoki rykäisi vaikka maltin säilyttäminen tuotti hänelle edelleen hankaluuksia.
"Minamoto-sama", hän korjasi, ääni kuulostaen jo täysin rauhalliselta. Hän onnistui kätkemään ensireaktionsa aiheuttaman vaivaantumisen."Jokin vialla?"
Oliko mies kenties humalassa kun töni ihmisiä kadulla? Tietenkin, mistä muualta tuollainen mies tulisi kuin toteuttamasta paheellisia tapojaan - häntä epäilemättä odottivat bordellin lintuset kotona, sinne Ryusuke epäilemättä kiirehti.
Naokilla ei ollut mitään faktoja näiden ajatuksiensa perusteeksi, ainoastaan yleiset fiiliksensä miehestä.

[Anteeksi pitkästä vastausvälistä, mutta elossa ollaan!]

Ryosuke käännähti katsomaan tahattoman tönäisynsä kohdetta, räpyttäen hämmentyneesti rekikoiransinisiä silmiään.
"Ah, pahoitteluni Shizuka-san! En huomannut lainkaan, että olitte siinä!"
Ryosuke pahoitteli, kumartaen kevyesti. Pian kuitenkin huomionsa kiinnittyi taas siihen, että rahansa olivat kadonneet sen sileän tien.
"Itseasiassa... Huomasin, että pussi, jossa säilytän rahojani, on kadonnut. Se oli minulla vielä äsken!"
Mies selitti, hieraisten hitusen niskaansa, näyttäen selkeästi olevan pienoisessa pinteessä. Ei sillä, ei hän yleensä kanniskellut valtavia summia mukanaan, mutta oli siinä kuitenkin sen verran, että kyllähän se laittoi sapettamaan varmasti ketä tahansa. Jos isoisänsä saisi kuulla tästä, tuo ei varmastikaan ikinä lakkaisi vihjailemasta kuinka leväperäinen hän oli rahojensa suhteen. Mokomakin vanha kääkkä, eittämättä tuo kuitenkin saisi jotain kautta tietää. Aina ylipappi sai tietää. Aina, eikä siinä auttanut peitteleminen, ei vaikeneminen, ei valehtelu. Sillä miehellä taisi olla silmiä ja korvia kaikkialla!

"Joko se on tippunut minulta, tai kenties joku varasti sen..."
Hän huomautti, pohtien, vilkuillen miettiväisesti tulosuuntaansa, kunnes kääntyi kohdistamaan katseensa suoraan Naokiin, katsoen toista hieman miettien, ennenkuin avasi suunsa.
"Voitteko auttaa minua? Jos se on varastettu, asia varmasti koskee teitäkin..."
Sinisissä silmissään oli vakava katse. Niiden vaaleus tuntui korostuvan illan hiljalleen pimetessä, kun varjot alkoivat levittäytyä ja tummua. Ilta ei ollut samalla lailla Ryosuken aikaa, kuten se selkeästi oli Saburoun aikaa. Varjot eivät hyväilleet häntä eivätkä tuoneet hänen parhaimpia puoliaan esiin, pitkä mies vain tuntui hukkuvan niihin samalla lailla kuin muutkin ihmiset. Ainoastaan silmät olivat poikkeus, vaikka ne eivät hallinneetkaan keskustelua sammalenvihreiden kissamaisten silmien tavoin, jotka ylipappi omisti.

Miehellä oli sentään tarpeeksi käytöstapoja tajuta pyytää häneltä anteeksi. Ryosuken huomio kuitenkin kiinnittyi lähes samantien takaisin siihen, että rahat olivat kadonneet jonnekin. Mies kertoi sen olleen hänellä vielä äsken.
Naoki onnistui vain vaivoin olemaan huomauttamatta, että tuskin mies oli kantanut mukanaan niin suurta summaa, että se kaataisi noin leveästi elävän miehen taloutta. Tai jos oli niin mies oli vielä typerämpi ja ajattelemattomampi kuin Naoki oli osannut arvatakkaan. Jos näin oli, silloin hän ansaitsikin ylipapin nuhteet.

Ryosuke jatkoi juttuaan ehdottamalla että joku oli saattanut varastaa. Naoki pystyi jo näkemään mihin tämä oli menossa ja etsi pakokeinoa. Hän ei halunnut viettää miehen seurassa yhtään sen enempää aikaa kuin oli pakko. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea, mies ehti ensin napata kiinni hänen ammatillisesta kunniantunnostaan.
"Olette oikeassa, minä luonnollisesti autan teitä jos kaipaatte apuani", Naoki sanoi, kerrankin hänen keskustelukumppaninsa näytti edes vakavalta. Lainvalvoja ei pystynyt muistamaan, milloin oli viimeksi nähnyt noita kasvoja noin vakavina. "Mitä kautta tulitte? Kävelkäämme samaa reittiä takaisin, Minamoto-sama, saattaahan olla, että rahanne ovat ainoastaan pudonneet. Milloin muistinne mukaan teillä olisi varmasti ollut rahanne viimeksi?"
Naoki nyökkäsi miehelle jäykästi. Häntä häiritsi jokin miehen silmissä - silmissä joihin hän ei ollut katsonut aikoihin kunnolla. Samurai oli nähnyt liikaa vaivaa vältelläkseen Ryosukea.

Ryosuke todella hämmentyi, yrittäen rauhoittua ja miettiä, missä hän todellakin oli nähnyt rahat viimeksi. Teehuoneessa ne olivat olleet hänellä kun hän oli maksanut, kyllä vain. Oviaukossa oli ollut varsin ahdasta, jokin suurempi ryhmä oli tukkinut hänen tiensä. Olivat olleet korkea-arvoisia nuoria palvelijoineen, niin. Ah, ja vielä silloin ne olivat olleet hänellä, kun hän oli lähettänyt Minorun pois. Ainakin hän luuli niin. Poikaparka oli saanut hänen päänsä sekaisin kaikella selityksellään, eikä hän oikein ollut voinut keskittyä kun velipuolensa -tosin äpärä sellainen, sillä hänen isänsä ei ollut koskaan tunnustanut palvelijan kanssa saatua lasta omakseen- oli höpöttänyt jotakin säilötyistä luumuista ja ties mistä muusta.

"Ah, niin... Rahat... Ne olivat minulle mielestäni vielä, kun lähdin teehuoneelta."
Ryosuke vastasi, raapien hieman päätään.
"Tämäpäs on nyt... No, ei varmaan auta muu kuin tosiaan palata takaisin niitä jälkiä pitkin joita tulin."
Hän totesi, kohauttaen hieman olkiaan.
"Pahoittelen, että joudun varastamaan ajastanne vielä hieman lisää, mutta tämä olisi varsin mukava saada selvitetyksi."
Mies totesi, suoden pienen, hieman kireän hymyn samuraille. Ryosuke tiesi, ettei toinen juuri pitänyt häntä kovinkaan suuressa arvossa. Ei hän ihan aina ollut tyhmä ja oli ollut aistivinaan Shizuka-sanista huokuvan sellaista tietynlaista auraa.
Olisi kyllä noloa, jos hän olisi vain tiputtanut rahat noin vain, mutta siihen mahdollisuuten rekikoiransilmäinen mies ei kuitenkaan uskonut, sillä oli viimekertaisen tapauksen jälkeen (jolloin hän oli unohtanut rahapussinsa erääseen puotiin) pitänyt erityisen tarkkaa huolta siitä, että hänellä tullessaan ja lähtiessään oli aina rahansa tallella. Kyllä sitä aina vanhakin koira jotain oppi, parhaiten kantapään kautta tosin.
"Tulin täältä suunnalta."
Ryosuke totesi, lähtien johdattamaan heitä takaisin teehuoneelle, pitäen tosin silmällä myös maata ja vastaantulijoita.

Samurai puri kieltään jottei olisi huomauttanut ettei Ryosuken huolimattomuus oikeastaan kuulunut hänen toimialueeseensa eikä hänellä ollut mitään vastuuta asiasta. Jos toinen hävitti rahansa, se olisi hänen oma häpeänsä - lisäksi miehellä oli sitä epäilemättä aivan riittämiin. Naoki epäili hänen olevan huomattavasti rikkaampi kuin samurai itse joka joutui kustantamaan menoja velaksi.
"Niin tietenkin, Minamoto-sama."
Naoki vilkaisi miehen suuntaan ja hetkeksi hänen katseensa kohtasi toisen katseen.

Naoki harppoi miehen vierellä ajatukset jähmettyneinä Ryosuken silmien väriin.Hän ei saanut ajatuksiaan pois ylipapin mystisissä sanoissa - koskisivatko ne miehen omaa pojanpoikaa? Tietenkin koskisivat, sen oli pakko olla niin. Tavallaan naista kuitenkin ärsytti se, kuinka mies ei ollut voinut kertoa asiasta hänelle suoraan! Mutta milloin muka olisi?
"Kun olemme löytäneet rahanne, Ryosuke-san", samurai sanoi, puhuen hieman tavallista tuttavallisemmin. He kuitenkin olivat olleet lapsia samaan aikaan, samassa naapurustossa joten olivat he sitä halunneet tai eivät, he olivat joutuneet kohtaamaan toisensa toistuvasti. "Voisin tarjota teille kupillisen teetä."
Naoki yritti kuulostaa rennolta vaikka oli todellisuudessa hermostunut. Hän onnistui kätkemään tunteensa vain osittain, hän ei kuulostanut hermostuneelta mutta jäykältä ja epäluontevalta kyllä.

Ryosuke oli täysin omissa ajatuksissaan. Hänen mielensä oli jo harhaillut kadotetuista rahapussukoista aivan muualle. Se oli kiertänyt Minorun, pysähtynyt Hotarun luokse ja lopulta palannut lähes täydellisen ympyrän Minorun kautta takaisin rahoihin. Hänen olisi jututettava velipuoltaan, josko tuo muistaisi jotakin rahoihin liittyen. Se oli hyvinkin mahdollista, pojalla oli tarkat silmät ja tuo palvelijan asemassa kuuli kaikenlaista. Ehkäpä siitä olisi siis nytkin apua. Toisaalta, vaikka pussin sisältämä rahamäärä hieman kirvelisi, ei se ehkä kuitenkaan romuttaisi täysin hänen talouttaan. Isoisä saisi kyllä nauraa pitkään lettiinsä ja Ryosuke tiesi, että tulisi vielä kuulemaan tästä paljonkin kuittailua.

Samurain sanat havahduttivat Ryosuken uudelleen.
"Teetä? No mikä ettei, mikäli siitä ei ole teille vaivaa. Tee maistuu aina."
Hän vastasi aavistuksen yllättyneenä, suoden Shizuka-sanille peräti ystävällisen hymyn. Ei Ryosuke yleensä ollut niitä, jotka muistelivat vanhoja, ja vaikka hän tiesi, ettei toinen pitänyt hänestä liiemmin, mies yritti olla välittämättä siitä ja kohdella tuota silti ystävällisesti. Se oli ihan järkevääkin, ei hän halunnut aiheuttaa paha verta. Erityisesti vielä, kun Shizuka-san oli sen verran tärkeässä asemassakin. Se olisi ollut täysin typerää ja hän olisi taas saanut kryptisiä kirjeitä ja moittivia sanoja isoisältään. Ja sitä Ryosuke vähiten halusi. Hän oli välillä repimässä hiuksiaan sen mokoman ylipapinretaleen kanssa.
"Eikä sillä niin väliä, Shizuka-san, mikäli rahoja ei löydy. Muistanpahan tästedes vahtia tärkeitä tavaroitani paremmin."
Minamotojen päämies hymähti, rapsuttaen hieman niskaansa, virnistäen kohtaloonsa alistuneena.

Naoki hymyili jäykästi.
"Ei tietenkään ole", hän sanoi todellisuudessa huomattavan vaivautuneena, etenkin kuultuaan, kuinka yllättynyt Ryosuke oli hänen äkillisestä kutsustaan. Naoki ei kuitenkaan voinut noin vain ylenkatsoa ylipapin neuvoa ja lähteä etsimään toista miestä jolla olisi samanlaiset silmät - niitä ei ollut jokaisella vastaantulijalla joten etsintä tuskin tuottaisi tuloksia.
Hänen täytyisi työntää inhonsa - ei, enemmänkin hämmennyksensä ja vaivaantuneisuutensa jota Naoki miehen seurassa tunsi - sivuun ja käyttäytyä kuin aikuinen.

Kaikessa hiljaisuudessa pitempi jatkoi maahan katsomista epäillen, ettei hän täältä yläilmoista onnistuisi löytämään etsimäänsä vaikka etsisi koko loppuillan. Selvästi myös rahojen omistaja oli samaa mieltä sillä kohta Ryosuke myönsi alistuneensa kohtaloonsa. Naoki raotti huuliaan tietämättä mitä sanoa.
"Naoki riittää hyvin", hän sanoi ja käänsi katseensa poispäin miehestä vaivaantuneisuuden puna korviaan poltellen. "Me olemme kuitenkin tunteneet jo pitkään, Ryosuke-san."
Naoki kääntyi takaisinpäin.
"Jos olette lopettaneet etsinnän voinemme mennä teelle." Argh, oliko hän liian suorapuheinen? Varmasti, mies epäilisi jotain.

"Niin, niinhän me olemme."
Ryosuke vastasi, räpäyttäen jopa hieman hämillään silmiään. Olihan se totta, kieltämättä, hän oli vain jotenkin aina olettanut, ettei Shizuka-san tahtonut tulla kutsuttavan yhtään tuttavallisemmin. Eiväthän he olleet mitään sydänystäviä koskaan olleet, kuitenkaan. Ja miksi yhtäkkiä nyt, näiden vuosien jälkeen? No, kai se oli parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Järjestely siis sopi sinisilmälle varsin hyvin, hän oli vain hieman yllättänyt tilanteen saamasta käänteestä.

"Kyllä se minulle käy, Naoki-san. Mukavaa, että kutsuitte teelle, emme olekaan tainnut juoda teetä aikoihin.... ellei peräti koskaan? On siis hyvä tilaisuus korjata tämä puute, vai mitä sanotte?"
Mies hymyili pehmeämmin, silmäkulmassaan pieni iloinen pilke. Vaikka hän oli ollut varsin hämmentynyt hetken verran, niin huomattavan nopeasti Minamotojen nuori päämies toipui tilanteesta ja hyväksyi tämän uuden tilanteen miellyttävänäkin muutoksena. Olisi tärkeää pitää hyviä suhteita Shizuka-saniin, varsinkin kun he molemmat olivat sen verran merkittävässä asemassa. Oli aina helpompi toimia muiden kanssa, mikäli suhteet olivat kunnossa. Sitä isoisä oli jaksanut hokea kerta toisensa jälkeen, kyllästymiseen saakka. Tai ainakin Ryosuken kyllästymiseen saakka, ylipappi taas ei koskaan jättänyt väliin tilaisuutta huomautella pojanpojalleen milloin mistäkin, ja sekös välillä oli ajaa yleensä kohtuullisen rennon rekikoiransilmäisen miehen hulluuden partaalle.
"Missä ajattelitte, että nautimme teemme?"
Ryosuke kysyi kohteliaasti, vaikka selkeästi olikin utelias tietämään, mitä toinen oli suunnitellut heidän teehetkensä varalle.