Hime Murasaki

//Darks ja Ryopyo, kiitos <3//

Katsuo puhalteli varovaisten näykkäysyritysten väleissä höyryävän kuumaa, kalpeaa taikinanyyttiä, joka poltteli hänen sormiaan yrittipä hän pidellä sitä miten tahansa. Hetken yrittämisen jälkeen hän hymyili itsekseen päätään pudistellen ja lasketti lihalla täytetyn nyytin odottamaan sylissään rasiassa toisen samanlaisen vierelle. Hän istui yksinkertaisella penkillä nikumaneja myyvän kojun vieressä, vaikka kojun kaljupäälakinen vanhempi omistaja olikin yrittänyt saada hänet menemään syömään sisälle viereiseen teepuotiin, jonka emännän ystävä kaupustelija oli. Se olisi kaiketi ollut järkevintä, kun oli niin kylmää, että jopa Katsuon hengitys muodosti valkoisia pilviä ilmaan.

Lumettaren pojalla ei kuitenkaan ollut kylmä edes pistelevimmillä pakkasilla, ja kylmä, kirpeä ilma sai hänet tuntemaan olonsa virkeämmäksi kuin kuukausiin. Hulluuksia hän oli tehnyt viime aikoina muutenkin jo niin paljon, ettei muutamilla harmittomilla katseilla ja kaupustelijan epäuskoisella tuhistelulla ollut niin väliä. Kylmyys virkisti häntä, lihanyyttien lämpö ja mehevä aromi taas saivat rentoutumaan – Katsuo hymyili itsekseen yrittäessään uudestaan haukata palasen herkustaan polttamatta kieltään.

”Hnjaa, olisi pitänyt arvata noista pilvistä...”
Nyyttikaupustelijan nariseva huokaisu sai Katsuon kohottamaan katseensa ylös naposteltavistaan. Valkoiset, valoisesti hohtavat pilvet olivat vallaneet taivaan, ja suuria, pöyheitä lumihiutaleita alkoi leijua hiljaa alas taivaista. Hetkessä niiden sankka tanssi värjäsi tummat katot valkoisiksi ja peitti jykevät, arvokkaat kaupat kiihtyvän tipahtelunsa taa. Paksuissa kimonoissaan kadulla kulkeva harva, arvovaltainen väki avasi värikkäät varjonsa suojatakseen itsensä märältä lumelta, mutta Katsuo istui yhä aloillaan ja tuijotti lumisadetta haltioituneena kuin lapsi. Hiutaleita tarttui hänen silmäripsiinsä, ne sulivat hänen käsilleen ja ruuilleen, mutta jotenkin... Kerrankin hänen kylkensä ei jomottanut ja kerrankin hän saattoi unohtaa hetkeksi valkeatukkaisen lukin seitinkehräilyt.
”Taidankin jäädä ainoaksi asiakkaaksi”, tummanharmaaseen vaatimattomaan kimonoon sonnustautunut mies huomautti kaupustelijalle, joka huokaisi harmistuneesti myöntelyjä. Katsuo piilotti hymynsä puraisemalla uudestaan nikumaniaan.

Ryousuke oli vaihteeksi liikkeellä, tosin vain menossa kotiinsa. Hän ei juurikaan välittänyt tällaisesta säästä, kesäisen helteiset päivät, joina kaskaat sirittivät ja ilma seisoi paksuna lämpimänä peittona, olivat enemmänkin hänen mieleensä. Silloin viileät varjotkin tuntuivat raskailta, maailman sävy oli jotenkin helteisen kellertävä, jopa oranssihtava. Kaskaat, ne sirittivät niin kovin lujaa... Riisipeltojen välissä käveleminen, silloin kun kaskaiden konsertti oli kovimmillaan, oli jollain lailla ihmeellistä. Laskeva aurinko värjäsi kaiken punertavaksi ja silloin teepaviljongissa oli miellyttävä istua. Ei kuulunut muuta kuin tasainen kalahdus, sirkkoja ja ehkä muutama hassu lintu. Kuinka hän kaipasikaan kesää tällaisina viileinä päivinä.

Ryosuke havahtui ajatuksistaan vatsansa murahtaessa. Herkullinen tuoksu täytti nenänsä ja hän kohotti katseensa vain huomatakseen nyyttejä myyvän kaupustelijan. Se merkitsi aina selkeästi talvea, ei sellaista ruokaa syöty kesällä. Edelleen hieman omissa maailmoissaan hän asteli kojun luo.
"Ottaisin kaksi tuollaista, kiitos..."
Hän pyysi, kaivaen rahapussukkansa ja maksoi ostoksensa. Vasta kääntyessään tutkaillakseen sopivaa paikkaa eväiden nauttimiseen, hän huomasi erään tutun. Eikä se ollut kuka tahansa.

Sydämensä jätti kieltämättä useammankin lyönnin välistä.
"Hotaru-san...?"
Ryosuke ähkäisi, tajuten vasta silloin pidättäneensä hengitystään. Siinä hän seisoi, selkeästi täysin aseistaan riisuttuna, ruuat toisessa, rahapussi toisessa kädessään (hän ei ollut ehtinyt vielä laittaa sitä pois). Rekikoiransilmäinen mies ei kyennyt uskomaan näkemäänsä. Voisiko se olla...? Hän astui typertyneenä lähemmäksi, ennenkuin toisen askeleen puolessa välissä hänelle tuli jopa kiire ja viimeiset heitä erottavat askeleet hän harppoi kuin elämänsä olisi riippunut niistä. Mies lähes heitti kantamuksensa penkille ja tarttui istujaa olkapäistä.
"Hotaru-san!"
Äänessään oli omituista, lähes tuskaista kiihkoa ja kirkkaansiniset silmänsä hehkuivat kuumeisesti. Kaikesta näki, että tilanne oli saanut miesparan täysin pois tolaltaan. Eihän tämä ollut lainkaan soveliasta käytöstä...!

Koko maailma oli hiljentynyt aloilleen, kutistunut pieneksi Katsuon ympärille. Oli vain penkki, mausteisilta tuoksuvat nikumanit ja loputon, loputon lumihiutaleiden leijunta. Kaikki oli puhdasta, yksinkertaista, vain ruuan ja sään kauneuden tuottama nautinto ja hiljainen ymmärrys asiakkaan ja kaupustelijan välillä. Katsuo olisi voinut istua siinä vuosikymmeniä, eikä hän olisi voinut olla tyytyväisempi. Oli ainoastaan sääli, ettei hän voinut pukeutua kevyemmin talvella, jotta hän olisi paremmin tuntenut kylmyyden ja lumen kevyet suukot ihollaan – mutta ainakin hetkeksi hän saattoi heittää mielestään jopa ainaiset katseet, vaateet, rakennusten ja ihmisten muodostaman pyhän soveliaisuuden järjestelmän.

Hetki lipui ohi, kuten kaikki muutkin häilyväiset tunnelmat. Tällä kertaa sen lopetti uusi asiakas kojulla aloittamallaan keskustelulla kaupustelijan kanssa. Kohteliaasti, haluamatta tungetella muiden asioihin, Katsuo painoi katseensa takaisin ruokaansa ja keskittyi kuuntelemaan, miltä nyyttiä jäähdyttelevät puhaltelut kuulostivat. Vinkuvilta tuulahduksilta, ainakin hänen omiin korviinsa, mutta kukapa todella tiesi, miltä itse kuulosti. Kaupustelija neuvoi uudelle asiakkaalleen viereisen teehuoneen säänsuojaksi, mutta Katsuo siirtyi aavistuksen verran sivummalle pitkällä penkillään, jos tulija haluaisikin istua hänen laillaan lumisateeseen syömään.

Vasta kuullessaan nimen, jota oli oppinut vasta päiviä sitten inhoamaan, mies kohotti katseensa tulijaa vastaan. Vahvat, miehiset kasvot, kiiltävä teränharmaa tukka, kevättaivas silmissä – ja kasvoillaan huvittava, hajonnut ilme, kuin viisikesäisellä pojalla, joka näki ensimmäistä kertaa jonkin maailman ihmeistä. Ylväs samurai tuijotti häntä, kuin ennennäkemätöntä ihmettä, ja juoksi häntä kohti kuin lemmikkinsä perään juokseva tyttönen, eikä Katsuo kyennyt muuta kuin tuijottamaan häntä silmät täynnä jäätä ja suu ilmeettömänä viivana.
”Hyvää päivää, Minamoto-sama. Olen otettu siitä, että muistatte minut, ja kiitollinen tervehdyksestänne”, hanyoo vastasi makealla äänellä ja nyökäytti niin soveliaan kumarruksen kuin pystyi Ryosuke-saman puristaessa hänen hartioitaan. Samurain ei olisi pitänyt tulla hänen luokseen, ei puhua hänelle, ei varsinkaan huutaa tuota typerää lempinimeä ja tuijottaa häntä tulisin silmin! Kaupustelija tuijotti häntä, joku pää oli pompahtanut esille teehuoneen verhojen takaa metelin houkuttelemana. Heidän ei olisi pitänyt tavata enää, eikä varsinkaan tulla nähdyiksi – hän vaatimattomissa tummansiniharmaissaan, tukka vain pois tieltä rahvaan tapaan sidottuna, Ryosuke-sama ylhäisön vaikuttavuudessaan: he olivat yhteensopimaton kaksikko.
”Kuinka olette voinut? Ovathan eromme päivät kohdelleet teitä hyvin?” Katsuo kyseli pirteästi, mutta hillitysti, huulilleen maalattuna keveä hymy. Hänen kylkeään sattui, aivan kuin hirviönaisen katana olisi pureutunut hänen lihaansa uudestaan, ja lihanyytit olivat menettäneet herkullisuutensa. Pakkaset olivat tappaneet viimeisenkin tulikärpäsen viikkoja sitten.

Ryosuke vain seisoi ja tuijotti, kuin kasvoilleen olisi jähmettynyt jäykkä teatterinaamio.
"Kaikista näistä päivistä tänään sinä olet siinä."
Hän totesi omituisen ontosti, mutta tuntui ravistavan itsensä takaisin selväjärkisyyden tilaan.
"Voinko... pyytää sinua liittymään seuraani täksi illaksi?"
Mies kysyi, hymähtäen hieman, laskien kätensä hitaasti pois toisen hartioilta.
"Ah... Anteeksi tungetteluni..."
Minamotojen klaanin tämänhetkinen päämies pahoitteli, kumartaen hyvin kevyesti, vain sen verran mikä oli soveliasta, ottaen huomioon tilanteen ja sen, että heitä tarkkailtiin.
"Olen vain kovin yllättynyt nähdessäni sinut täällä, sillä en ole kuullut sinusta sen jälkeen..."
Miehen sanoissa oli häivä pettymystä, jonka hän kuitenkin pyyhki nopeasti pehmeällä hymyllä. Hän oli niin kovin odottanut jonkinlaista pientä kirjettä, ehkäpä. Mitä tahansa. Oli hän aina välillä lähettänyt palvelijan viemään jotakin pientä sinne, missä tiesi Katsuon -Hotarun- asustavan. Hän ei ollut vain koskaan saanut vastausta. Ei minkäänlaista kiitostakaan.

"Pyydän, Hotaru-san. Suo tämä kunnia minulle."
Ryosuke jatkoi ja kumarsi toiselle. Hänen ei olisi tarvinnut. Hän olisi hyvin voinut vain lähes määrätä toisen mukaansa. Mutta Minamotojen suvun päämies ei tahtonut pakottaa Katsuota. Hän ei tahtonut, että toinen tulisi vain pakolla hänen seurakseen. Ryosukea kammoksutti pelkkä ajatus siitä, että hänestä tulisi toisen mielessä jollain lailla pakollinen paha, sellainen, jota ei voinut välttää ja joka oli vain kestettävä. Ei, hän tahtoi, että toinen tulisi omasta halustaan.
"Tietysti ymmärrän, mikäli sinulla on kiireitä... Mutta siinä tapauksessa uskon, että suot edes selittää minulle, mikset ole vastannut kirjeisiini. Olethan sinä edes saanut ne?"
Ryosuken sanoissa ei ollut mitään pahaa sävyä, sinisilmäinen mies näytti vain aavistuksen surumieliseltä, vaikkei sitä nähnytkään hänen ryhdistään. Hän tiesi, ettei todellakaan ollut Katsuon ainoa asiakas. Oi ehei, ei todellakaan. Mutta Ryosuke tahtoi uskoa olevansa ainoa, joka tunsi näin, ja kenties, kenties sai tulikärpäsensä hohkaamaan hellästi valoa pimeisiin iltoihin.

Ryosuke-sama oli kuin noiduttu, tai järkensä menettänyt. Mitään muuta selitystä Katsuo ei kyennyt päättelemään sinisilmäisen miehen käytökselle. Jos guji-sama oli jo kieltänyt häntä enää häiritsemästä pojanpoikaansa, miksi samurai olisi itse hakeutunut hänen luokseen? Arvoituksia, aivan liikaa arvoituksia, joiden ratkaisemista hän ei edes osannut aloittaa.
”Tarkoitukseni ei ollut pitää teitä hiljaisuudessa, Minamoto-sama, en vain ole voinut viime aikoina mahdollisimman hyvin...” hän tunnusti kireästi hymyillen laskettaessaan puoliksi syödyn nikumanin pois käsistään. Mitä hän voisi sanoa? Ei ollut hänen asiansa kertoa onnettomuuksistaan tärkeälle asiakkaalle, joka saattaisi pahoittaa kuulemastaan mielensä. Chika voisi potkia hänet ulos, ja hänen olisi vaikea löytää itselleen uusi vale-elämä Osushinissä – hänen täytyisi ehkä jopa palata Koga Manjidaniin ja jättää Katamitsun hauta surijatta. Kyljen arpi tuntui muljuvan kivusta, ja Katsuo painoi vähäeleisesti kyynärpäänsä kylkiään suojaamaan istuessaan yhä suoraryhtisesti aloillaan.

Katsuon viileä, ilmeetön ilme avautui aavistuksen verran ja päästi hämmästyksen pyöristyksen hänen silmiinsä ja huulilleen. Kiireistä, menemisistään ja aikeistaan hän ei kyennyt sanomaan mitään, ne eivät edes käyneet hänen ajatuksissaan.
”Kirjeenne?” hän toisti kysyvästi, typertyneenä kuin laiturille tempaistu kala.
”Ei, en ole – olitte lähettäneet kirjeitä?” Miksi? Kirjeitä, hänelle – mitä niissä olisi voinut lukea? Mitä sanottavaa Ryosuke-samalla olisi voinut olla hänelle? Lepattava tunne täytti hänen rintakehänsä, mutta se ei tuntunut miellyttävältä kuin kepeä ihastus tai imarrus. Se pakotti hänen katseensa alas syliin, pois taivaansinisten silmien pettymyksen tavoitettavista, mutta samalla herätti uteliaisuuden, jonka Katsuo luuli tappaneensa jo vuosia sitten.
”Ehkäpä... voisitte kertoa kirjeistänne samalla, kun pidän teille seuraa kävelyllänne?” hän ehdotti vaimeasti ja nousi seisomaan syömättä jääneet lihanyytit käsissään. Hän oli luullut olevansa vapaa sen päivän ajan, mutta tekisi ainakin Chikan onnelliseksi sittenkin työskentelemällä jo sinä iltana.

Katsuo olisi yhtä hyvin voinut iskeä katanan hänen rintakehänsä läpi. Hengittäminen pisti, kuin terä olisi juuttunut kylkiluiden väliin. Ryosuke tunsi, kuinka veri pakeni hänen kasvoiltaan ja häntä alkoi huimata. Pelastaakseen sen mitä pelastettavissa oli, hän viittasi kankeasti kädellään eteenpäin.
"Mennään pois täältä."
Mies totesi, kostuttaen kuivia huuliaan, tuijottaen tosin vain omituisesti eteensä, mitään näkemättä. Katsuo... Ei ollut saanut kirjeitä? Lähes joka ilta hän oli kirjoittanut jotakin. Joskus useita kertoja päivässäkin. Hän oli kertonut, kuinka karppilammen reunat olivat saaneet koristuksekseen pitsiset helmat, rantaveden jäätyessä hentoon riitteeseen. Hän oli kertonut, kuinka autioilta kamferipuut olivat näyttäneet ilman lehtiä, kuinka hylätyiltä ja raiskatuilta, ja verrannut puiden kokemaa yksinäisyyttä oman sydämensä kokemaan tyhjyyteen. Teehuoneessa aamuteen nauttiminen ei tullut enää kysymykseenkään, hengitys oli höyrynnyt ilmassa tuskin huomattavina hentoina pilvinä. Ryosuke oli niin kovin toivonut, että voisi tarjoilla teetä siellä vielä tämän kesän puolella. Mutta kesä oli jo heidän tavatessaankin ollut auttamattomasti ohi, tulikärpästen valtakausi oli loppunut, niiden käydessä hiljaiseloon lämpimämpiä säitä odottaen.

"Lähetin sinulle... monta..."
Ryosuke viimein lausui, kun he olivat päässeet pois tarkkailevien katseiden alta. Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maata, niiden tanssiessa viehkeästi.
"En ole koskaan ollut erityisen hyvä ilmaisemaan itseäni sanallisesti...mutta niihin kirjeisiin minä panin kaiken taitoni."
Hänen äänensä oli surumielinen. Siniset silmät eivät enää hohtaneet kuten rekikoiralla, ne näyttivät kosteilta kuin huurustunut, peilimäinen jää. Mies yritti hymyillä, ja vaikka hänen hymynsä olikin hyvin vahva ja valloittava, sellainen ilme, jota katsoessaan ei voinut muuta kuin itsekin hymyillä, niin tällä kertaa siitä puuttui se jokin. Se oli kuin kalpea varjo entisestään, kuin irvokas teatterinaamio.

"Luulin, ettet halua enää olla missään tekemisissä kanssani."
Minamotojen päämies lausui, näyttäen lyödyltä kulkukoiralta.
"Ajattelin, että ehkä kirjeeni olivat liian... intiimejä. Saat varmasti sellaisia koko ajan kaikilta ihailijoiltasi."
Hän hymähti surumielisesti. Ryosuke tiesi, että Katsuo työnsä puolesta teki kaikenlaista. Ei hän voinut olettaa toisen olevan uskollinen vain hänelle. Mutta ajatus siitä, että Katsuo kenties oli vain vilkaissut kirjeitä ja sitten repinyt ne silpuksi niitä lukematta, oli kuristanut hänen sydäntään kuin ohut, mutta kestävä ansalanka, yhä kiristyen, niin että sydän jokaisella pumppauksella tuntui repivän itseään yhä enemmän hajalle.

//Sori kesto, tähän piti vähän paneutua.//

Katsuo seurasi Ryosuke-samaa varoen, mahdollisimman huomaamattomana, syömättä jäänyttä ruokaansa käsissään puristaen. Hän jättäytyi tahallaan puoli askelta samurain taakse ja painoi katseensa tiukasti lumen hunnuttamaan maahan, kimonojen helmoihin ja valkoisuuteen painuneisiin jalanjälkiin. Ne kävivät harvemmiksi, kun he kulkivat eteenpäin, poispäin suosituimpien kauppojen ja rakennusten luota, vaikkakin yhä pääkadun loistossa pysytellen. Kuinka mieluusti Katsuo olisikaan ollut omassa huoneessaan – mutta kuinka haluton hän oli katoamaan Ryosuke-saman rinnalta nyt, kun samurai oli kova kuin patsas, hartiat jännittyneinä kuin vihaisella aviomiehellä tai torjutuksi tulleella pojalla.

Kuinka monta kirjettä olikaan päätynyt vääriin käsiin? Kuinka monta kirjettä oli saapunut jonkun toisen luettavaksi, asettaen Katsuon jonkun valvonnan alaiseksi? Oliko itse ylipappi keskeyttänyt pojanpoikansa kirjeenvaihdon...?
”Ei, en koskaan kieltäytyisi kunniasta olla kirjeenvaihdossa kanssanne”, Katsuo vastasi hiljaa, pidättyväisesti, ja askelsi rauhallista tahtia eteenpäin. Ei ollut syytä pysähtyä ja kiinnittää muiden huomiota nyt, kun he olivat vielä suurilla kaduilla.
”Olen vain... vaatimaton maalainen, joka yrittää pärjätä kaupungissa, liioittelette suosiotani”, hän jatkoi hiljaa, epäröiden, tietämättä, mitä roolia vetää, minkä asenteen ottaa. Lopulta hiljainen, torjuva pidättyväisyys ja varovaisuus voittivat, ja mieshuora vähätteli itsensä mahdollisimman mitättömäksi. No, eivät hänen ihailijansa ainakaan kirjoittaneet hänelle kirjeitä, se sentään olisi totta.
”Ehkäpä on tapahtunut jokin vahinko... mutta saisinko ehdottaa kävelyä joelle? Sillat ovat kovin kauniita ensilumen aikaan”, hän ehdotti luoden hiljaisen katseen Ryosuke-samaan muutamia lumihiutaleita vanginneitten silmäripsiensä lomasta.

"Kuinka iloiseksi ehdotuksesi minut tekeekään."
Vastasi Minamotojen päämies, vaikuttaen piristyvän hitusen.
"Minun on otettava selvää, mitä kirjeille on sattunut. Voihan olla, että joku olisi... pihistänyt ne? Ei sillä sinäänsä kai väliä, mutta... Saattaa olla, että menettäisin kasvoni, mikäli ne tulisivat julki suurelle yleisölle. Ei minun asemassani olevan ole sopivaa kirjoitella kuin hupsu ensikertaa rakastunut poikanen."
Mies naurahti, mutta tuntui sitten äkkiä tajuavan jotakin sanojensa takana.
"En tietystikään tarkoita, etteikö kaikki kirjoittamani olisi totta! Ne ovat totta yhä, vannon sen oman kunniani kautta. Olen kunniallinen mies, enkä syö sanojani."
Ryosuke vakavoitui. Asia tuntui olevan hänelle hyvin, hyvin tärkeä, sillä mies meni jo hieman... teatraalisiin mittoihin. Mutta no, kai tietynlainen teatraalisuus kulki suvussa...

"Uskothan, Hotaru-san? Tiedän, ettet ehkä vastaa tunteisiini, varsinkaan kun olen tuonut ne esille jopa hieman sopimattomastikin, ja no, kun meidän asemamme... Kyllä sinä ymmärrät. Hotaru-san... Katsuo... Tarkoitan, että..."
Rekikoiransilmäinen takelteli hieman, kuin ei olisi osannut päättää mitä sanoa seuraavaksi, päänsä ollessa aivan liian täynnä asioista aj tuntemuksista, jotka hän tahtoi tuoda esille.
"... Jos joskus löydät itsesi hankalasta tilanteesta... halusin vain sanoa, että mikäli kaipaat apua -ihan missä tahansa!- niin olen aina käytettävissäsi."
Hän vakuutti, vaikuttaen terästäytyvän aikaisemmasta, selkeästi ottaen itseään niskasta kiinni, kun astui Katsuon eteen, tuon reitille, pysähtyen.
"Pyytäisin sinua asumaan luokseni, mutta luulen, ettet viihtyisi siellä, neljän seinän sisällä. Eivät tulikärpäset kuulu lasipurkkiin... Mutta jos joskus kaipaat paikkaa, kattoa pään päälle tai täyttävää ateriaa, älä epäröi. Minä pyydän."
Ryosuke hymyili aavistuksen surumielisesti, kumartaen sitten, häivän liian syvään. Hänen ei olisi tarvinnut, mutta mies ei tuntunut ymmärtävän sitä.

”En ymmärrä, kuinka joku voisi olla niin katala...” Katsuo vastasi juurikaan sanojaan ajattelematta Ryosuke-saman jutusteluun kirjeiden kohtalosta. Samurai ei ottanut selkeästi menetystä enää kovin raskaasti, eikä hänellä ollut mitään ongelmaa aiheesta keskustelemiseen. Se ei ollut kovin monimutkainen aihe, ei vaatinut häneltä paljoa, ja hanyoo saattoi käydä mielessään läpi niitä kaikkia päällekkäisiä, ristiriitaisia mahdollisuuksia, jotka voisivat vyöryä hänen eteensä hälyttävän läheisessä tulevaisuudessa. Minamoto no Saburou saattaisi sittenkin häätää hänet ulos kaupungista tai kuristaa hänet juoniverkkoonsa, eivätkä sen huolen rinnalla sinisilmäisen samurain halut ja aikeet merkinneet mitään.

Sitten tilanne kiepsahti jälleen kerran päälaelleen. Katsuon olisi kaiketi pitänyt jo oppia odottamaan sitä Ryosuke-saman seurassa, mutta silti, silti hänen silmänsä levisivät hitusen ja mustatukka loi terävän, nopean, pienen katseen sivullaan askeltavaan mieheen.
”Minamoto-sama...” hän aloitti, mutta vaikeni, kun katkonainen, pakottava sanojen virta jatkui. Aluksi tuntui siltä, kuin samurai olisi alkanut yhtäkkiä puhua outoa vierasta kieltä, mutta viimeistään kun sinisilmä astui hänen eteensä ryhdikkäänä oli Katsuon kasvoille levinnyt pehmeä, hiljainen hymy.
”Olen otettu huolenpidostanne, mutta älkää suotta...” hän vastasi rauhallisesti pakottaen hengityksensä tasaiseksi ja kumartaen takaisin.
”Olette tukeneet meitä jo huomattavasti...”
Ihastunut asiakas. Se oli tuttua, oh, Katsuo pystyi tunnistamaan jopa nuoremman itsensä Ryosuke-saman kiihkeästä, kömpelöstä tunnustuksellisuudesta – mutta se puhalsi jään hänen sisimpäänsä, ja hän kykeni taas luottamaan sen kantavan askeleensa alla.
”Ah, joki on edelleen sula”, mies huomautti sivuuttaen Ryosuke-saman katseen, ja pienellä sivuaskeleella kiersi esteen ohitse ja jatkoi sillalle katsomaan tummana virtaavaa vettä.
”Vesi näyttää kovin kauniilta lumisella säällä.”
Miten hänen kannattaisi toimia? Torjua kylmästi ja säälimättä tämä mahdollisesti vaarallinen kehitys, vai yrittää hyötyä siitä? Ovi Minamotojen hoviin oli avautunut ainakin raolleen, mutta oliko edes viisasta kulkea siitä – halusiko hän kulkea siitä ja kohdata sydäntään jäytävän, levottoman tunteen, jonka Ryosuke oli sinne kylvänyt? Ei, hän ei uskaltanut liikkua kumpaankaan suuntaan, mutta kammosi ainakin vielä enemmän liian suuren riskin ottamista kuin mahdollisuuden sormistaan lipumista.

Mies pysyi kumartuneena pitkään senkin jälkeen, kun tummatukka oli astellut hänen ohitseen, kiertänyt hänet kuin tiellä olevan kuopan. Hitaasti vahva selkä suoristui, mutta rekikoiransilmäinen ei kääntynyt kohti toista. Hän ei kommentoinut tuon sanoihin vedestä. Äkkiä aikaisemmin lähes lörpötellyt samurai olikin hiljaa. Hämmentävän hiljaa. Jos olisi ollut kesä, olisi voinut kuulla kaskaiden sirittävän. Mutta ei. Nyt oli talvi ja kaskaat olivat kuolleet tulikärpästen tavoin ensimmäisiin pakkasiin. Hento tuulenvire pöllytti lunta ja valkoiset hiutaleet tarttuivat hiuksiin.
"Katsuo-san."
Ryosuke aloitti, vieläkään kääntymättä ympäri. Hän seisoi ryhdikkäänä, vasemman kätensä levätessä katanan kahvalla. Miehen ääni oli kuin eloton, ontto kuori. Sen matala, väritön sävy ei ollut lainkaan Ryosukelle ominainen, kaikkea muuta.

"Loukkaatteko tahallanne kunniaani?"
Hän jatkoi hitaasti, viimein kääntyen. Kasvojensa ilme oli vakava, siniset silmät katsoivat toista keskittyneesti. Ensimmäistä kertaa miestä oli hankala lukea ja toisen olemus toi hetkellisesti mieleen Osushinin shintotemppelin ylipapin. Mutta silmänräpäyksessä kuva oli poissa, samurain silti pysyessä. Hän tuntui odottavan vastausta. Aavistuksen rypistyneiden kulmakarvojen asennossa oli jotakin jopa käsinkosketeltavan tuskaista, kuin mies ei olisi tahtonut uskoa sanomaansa todeksi.
"Hotaru..."
Samurai mutisi, ilmeensä pehmetessä aavistuksen, mutta silti niillä pysyi huolestunut, vakava ilme, joka ei lainkaan pukenut hänen yleensä varsin iloisia kasvojaan.
"Minulla on vaikutusvaltaa. Pystyn hankkimaan sinut itselleni väkivalloin, mutta sitä minä en tee. Miksi metsästäjäkään ensin metsästäisi itselleen harvinaisen valkoisen villikauriin ja pakottaisi sen sitten valtansa alle, tappaisi sen ja tekisi sen tuuheasta taljasta itselleen viitan, kun hieman enemmän vaivaa nähdessään hän voi yrittää totuttaa kauriin ihmisiin, totuttaa sen ääneen ja kosketukseen, ilman, että eläin enää kavahtaa pois?"
Hän selitti aavistuksen mollivoittoisella sävyllä, huokaisten hiljaa.

"Siitä huolimatta, etten ole pakottanut sinua mihinkään mitä et tahdo, en voi ymmärtää miksi kohtelet minua kuin olisin vain ilmaa."
Ryosuke katseli toista, sanoissaan selkeästi kiihkeämpi sävy.
"Olenko rikkonut jotenkin sinua vastaan? Vai etkö... etkö vain pidä minusta?"
Selkeästi viimeisen lauseen ääneen sanominen tuotti tuskaa, mutta rohkeasti, aikuinen mies kun kerran jo oli, hän sen kesti. Mies kuitenkin laski katseensa hitaasti.
"Jos se on syy käytökseesi... Minä ymmärrän."

Välittämättä jäisestä huurteesta sillan paksulla puisella kaiteella Katsuo puristi sitä molemmin käsin tuijottaen jäykästi yhä sulana tummina pyörteinä juoksevaa jokea. Kilahdus oli ollut äärimmäisen pieni, mitättömän hento, mutta hän oli kuullut sen selvästi – äänen, joka syntyi kun käsi laskettiin katanalle ja miekan asento vyöllä muuttui.
”Olen äärimmäisen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut -”
Katsuo aloitti tarkasti ohjatun, täydellisen aidon häkeltyneeltä kuulostavan anteeksipyyntönsä, mutta sen loppu kuoli hänen huulilleen, kun hän kohtasi taivaan väristen silmien katseen. Hän oli tehnyt virheen, hän oli aliarvioinut Ryosuke-saman, hänen olisi pitänyt keskittyä hupsujen ajatustensa sijaan tehtäviinsä ja tilanteeseen! Sinä hetkenä jopa Katsuon oli äärimmäisen vaikea pitää katumus ja kirpeys pois kasvoiltaan häiritsemästä soveliasta hämmästystä ja pahoittelua. Muutaman lyönnin ajan hänen sydämensä läpätti, kun shinobi kuuli paljaan uhkauksen metsästäjävertauksessa.

Ryosuke-sama ei kuitenkaan voinut pysyä ymmärrettävästi yhdessä sävyssä, vaan seuraavassa hetkessä huokaili taas kuin epätoivoisesti rakastunut nuorukainen. Hän oli aivan liian ystävällinen, aivan liian lempeä, eikä Katsuo kyennyt pitämään katkeraa hymyä poissa huuliltaan. Siksi hän kääntyikin välttelemään taivassilmiä takaisin joen puoleen laskien kätensä kaiteelle kuin tukea hakeakseen.
”Olen... pahoillani”, hän sanoi vaimeasti, ääni riisuttuna koreista naamioista, pelkkänä vaimeutena ja sulkeutuneisuutena.
”Ette ole tehneet mitään minua vastaan. Minä vain, minulla...”
Ilma tuntui pakenevan hänen keuhkoistaan, ja Katsuo nojautui kaiteen ylle, katse tiukasti veden mustissa pyörteissä. Mitä hän oikein teki? Ei hänellä ollut yhtäkään syytä laskeutua alas roolistaan, rooleistaan, ei hänen täytynyt selitellä syitään kellekään eikä varsinkaan sellaiselle, joka vain halusi hänestä metsästysmuiston, kunniamerkin! Mutta Ryosuke-saman rehellinen katse, joka katsoi suoraan häneen, hänen lapselliset sanansa – niiden edessä Katsuo ei tiennyt miten toimia. Painajaisten huumaava pyörre ja niin monien, monien muistojen sumu yrittivät nousta ylös lammen peilityynistä syvyyksistä, mutta Katsuo painoi ne alas, painoi aina viimeistä myöten.
”Tänne on haudattu näyttelijä, josta olisi tullut aikamme suurin, ellei sairaus olisi vienyt häntä ennen aikaansa”, hanyoo purskahti yhtäkkiä varomattomaan puheeseen.
”Hän... hän opetti minut tanssimaan. Hänen takiaan olen täällä – ja kiintymyksenne vastaanottaminen voisi pakottaa minut lähtemään, jättämään hänet.”
Katsuo ei tiennyt mistä sanat tulivat, mutta ne olivat onneksi vain pieniä höyrytuprahduksia siitä kiehunnasta, joka yritti päästä ulos. Oli niin monia, monia syitä sille, miksi hänen olisi pitänyt kohdella Ryosuke-samaa ilman sijasta kuin torakkaa, mutta yhtäkään niistä hän ei voinut kertoa, eikä myöskään paeta samurain tarjoamaa tietä pitkin.
”Teillä on vaikutusvaltaa... muttei tarpeeksi. Isoisänne on mahtava mies, ja olette menossa naimisiin...”
Jo ennen perustelujensa loppuun pääsemistä Katsuo saattoi kuulla mielessään, miten Ryosuke-sama ne hylkäisi, ja kuinka epärehellisiltä ne hänestäkin tuntuisivat.
”En ole vapaa vastaamaan tunteisiinne. Vaatimukset tehdä niin satuttavat minua uskomattomasti, ja olen syvästi pahoillani”, hän vastasi yrittäen paeta taas täydelliseen hallintaan, pehmeään sävyyn, ihailijan välinpitämättömästi torjumiseen. Hän ei voinut antaa tilanteen paisua entisestään, ei näin julkisella paikalla, ei ehkä koskaan Minamotojen suvun jäsenen kanssa. Kaikki se kävi järkeen ja oli suorastaan pakon sanelemaa, mutta silti Katsuo vältteli yhä Ryosuke-saman ilmeitä ja katsetta tuijottamalla jokea ja puristi tiukasti vasenta kylkeään.

"Mitä?"
Ryosuke kysyi, mutta vaikeni, kun ei saanut heti vastausta. Hän ei halunnut painostaa Katsuota. Ei todellakaan, se oli viimeinen asia mitä hän tahtoi. Kuinka hän oli näkevinään toisessa jotakin... jotakin niin syvällä sisällä olevaa, niin piilotettua tunnetta, jotakin, mitä toinen ei saanut puettua kunnolla sanoiksi. Kuitenkin samaa aikaa samuraista tuntui, kuin hän oli katsellut hyvin esitettyä näytelmää. Opeteltuja vuorosanoja, opittuja eleitä ja ilmeitä. Ehkä hän oli niin tottunut siihen Katsuon kanssa. Kyllä, kyllä Ryosuke oli huomannut, ettei tuo paljastanut itsestään juuri mitään. Ja nyt, kun he olivat tällaisessa tilanteessa, josta ei ollut helppoa tietä ulos, hän ei voinut olla varma, oliko Katsuo tosissaan. Oliko tuo oikeassa, olivatko tunteet, joita mies oli seuralaisensa kasvoilta lukevinaan, oikeita, aitoja? Mistä hän sen saattoi tietää? Voisiko hän uskoa omia silmiään?
Kyse ei ollut siitä, etteikö hän olisi tahtonut uskoa Katsuota. Hän olisi varmasti niellyt vaikka minkälaista pajunköyttä kakistelematta, mutta nyt mielessään kyti epäilys. Mikä sen oli nostattanut, siitä hän ei olluut täysin varma. Ehkä hänen vilpitön halunsa uskoa Katsuoon oli järkkynyt äskeisen takia.

"Pitäisikö minun olla shogun, jotta voisit rakastaa minua?"
Ryosuke kysyi hiljaa, katsellen toista jopa häivän arasti, kuin peläten ajavansa toisen pois.
"Jos asia on niin... Siinä tapauksessa teen kaikkeni sen eteen. Teen kaikkeni, jotta olisin tunteittesi arvoinen."
Hän lausui. Sanansa kuulostivat uskomattoman typeriltä jopa omiinkin korviinsa, mutta Ryosuke kohensi ryhtiään, ilmeensä ollessa vakava. Hän seisoisi niiden takana, jos se voittaisi Katsuon hänen puolelleen. Tarkat siniset silmänsä olivat havainneet jotakin huolestuttavaa. Huoli sai Minamotojen suvun johtajan kulmat kurtistumaan ja harppomaan heitä vielä erottavat askeleet.

"Sinuun sattuu."
Samurai huomautti. Hän ei kysynyt, mutta katsoi toista selkeästi selitystä vaatien. Ryosuke astui lähemmäs, laskien toisen kätensä seuralaisensa olalle, kun toisen vei tummahiuksisen vasemmalle kyljelle, tuon oman käden päälle, vain juuri ja juuri vastustaen halua vetää tuo halaukseen. Tiukkaan, rakastavaan halaukseen, sellaiseen, joka veisi pois kaiken kivun, poistaisi tuskan ja sulattaisi heidän välillään vallitsevan ikiroudan. Mutta sitä hän ei tehnyt, hartiansa melkein täristen. Ryosuke oli nyt tunteittensa vallassa, eikä hän välittänyt lainkaan, jos nyt joku sattuisi heidät näkemään. Se oli viimeinen asia rekikoiransilmäisen miehen hieman sekavassa mielessä.
"Hotaru... Älä pakota minua anelemaan. Menettäisin kasvoni."
Hän huomautti ääni värähtäen, otteensa toisen olkapäästä tiukentuessa. Samurai tuntui kamppailevan itsensä kanssa, kuin ei olisi tiennyt, ollako vihainen, loukkaantunut vai surullinen.

Katsuon oli pakko purra huulensa sisäpinta verille kyetäkseen pitämään itsensä hallinnassa, lammen pinnan tyynenä, kylmän tuulen puhaltamassa – minkä tahansa mielikuvan vallalla ja ahdistamassa nurkkaan hirvittävän heikon epävarmuuden, joka sai hänet tuntemaan itsensä jälleen avuttomaksi pikkupojaksi. Milloin... hän voisi itse päättää halunsa mukaisesti...? Ei hänellä pitäisi olla edes sellaisia haluja, hänen tulisi ajatella velvollisuuksiaan.
”En koskaan voisi vaatia sellaista...” hän henkäisi pinnallisesti kykenemättä katsomaan Ryosuke-samaan. Vaaleiden silmien katse poltti hänen selkäänsä, se sai hänen lihansa korventumaan mustaksi häpeästä. Kuinka hän olikaan kehdannut aiheuttaa tämän itselleen?

Kun samurain lämpimät kädet laskeutuivat hänen olalleen ja kädelleen Katsuo sävähti huomattavasti, ja hänen ryhtinsä luhistui aavistuksen, vapaa käsi puristi kylmänkosteaa sillankaidetta.
”... pyydän teitä”, Katsuo sai sanottua hiljaa pitkän hiljaisuuden jälkeen, lumisateen valeltua vierekkäin seisovia kuin traagisen rakkaustarinan päähenkilöitä yhteisen itsemurhan partaalla. Oli aivan liian monia sanoja, joilla Katsuo voisi yrittää saattaa Ryosuke-saman takaisin järkiinsä, mutta mikään niistä ei tuntunut sopivalta. Tiukka ote hänen kyljellään kiristi hanyoon silmäkulmat kivusta, mutta muutoin mies pidätti muotonsa mahdollisimman läpinäkymättömänä, tyynenä, ja suoristi ryhtinsä.
”En ole tunteittenne arvoinen. Pahat kielet alkaisivat juoruta, jos osoittaisitte suosiotanne ...kaltaiselleni. Lähellänne olisi varmasti sopivampia seuralaisia arvollenne”, hän lopulta sanoi haikeasti vaimealla äänellä tuijottaen kaivaten ohi kiitävää mustaa vettä. Sen kylmyys voisi peittää hänet lähellään korventavalta auringolta, ja sen nopeat vedet kiidättäisivät hänet joutuin pois tällaisesta painajaismaisesta tilanteesta. Guji-sama ei aikonut antaa pojanpoikansa leikkiä rakastavaisia kaikessa rauhassa, se oli varmaa – eikä samurain kihlattukaan antaisi aviomiehensä leikitellä kuin keskenkasvuisena. Puhumattakaan niistä, joilla todella oli väliä – Chika-baa-san, Koga Takehiro, Katamitsu... Kammottavan monen paino lepäsi Katsuon hartioilla, joten päätöksen olisi kuulunut olla helppo.

”Minä...” hän aloitti kevyesti hengähtäen. Äkillisesti kiviset kasvot vääntyivät tuskaiseen ilmeeseen, ja hän painoi ne pois Ryosuke-saman kevättaivassilmien nähtäviltä. Hän halusi. Mitä tarkalleen, se ei vielä paljastanut ääriviivojaan, mutta harmaatukkaisen samurain lämmin läsnäolo oli sytyttänyt halun, joka sai vielä hetki sitten niin selkeiltä tuntuneet päätökset, velvollisuudet ja välttämättömyydet muuttumaan yhtä mustiksi ja nopeasti katoaviksi kuin alla juoksevan joen vesi.
”Kuinka -”, hän aloitti äkillisesti, ”- kuinka kehtaatte pysyä sokeana asemallenne? Ehkä teistä on hauskaa ajankulua rikkoa asioiden järjestystä, mutta se tuottaa vain tuskaa ja harmia ympärillenne. Ikäisenne tulisi ymmärtää tekojensa seurauksien laajuus.”
Katsuo ei puhunut kiivaasti, ei purkanut kiukkuaan, vaan kuulosti enemmänkin haikealta – ja siltä hän olonsa tuntikin. Tanssi, kynttilän valo, kosketuksen lämpö, yksinäinen tulikärpänen. Ne eivät olleet huonoja muistoja, ja hän oli pitänyt siitä, miten Ryosuke-sama katsoi pelottavan suoraan häntä. Mutta tämä olemattoman rakkauden perään itkevä, itsekäs nuorukainen ei ollut edes kotoisin samasta maailmasta.
”En ole vapaa vastaamaan tunteisiinne. Se... tuhoaisi jomman kumman, tai molemmat. Piinaatte minua...” Katsuo puhui vaimeasti, hymytön hymy huulillaan.
”Jos kaipaatte seuraani noin voimallisesti -”, hän aloitti jokaista sanaa empien, yrittäen kovettaa sydämensä, äänensä ja sielunsa niiden putoillessa hänen huuliltaan, ”- voin saapua seuraksenne jokaisena iltana, pimeyden turvin niin, etteivät pahat kielet saa syytä laulaa. Jos... jos...”
Katsuo joutui nieleskelemään hetken aikaa rutikuivalta tuntuvaa kurkkuaan kyetäkseen jatkamaan. Hänen täytyi tehdä se, halustaan, mahdollisista vaaroista huolimatta. Se oli turvallisinta, järkevintä, parasta.
”... jos maksatte Ochikalle.”

//Toivottavasti en kärsinyt aivopieruista ja pilannut tunnelmaa D://

"Hotaru, minä..."
Samurai aloitti, kuin epätoivoisesti rakastunut teinipoika sanojaan hakien, mutta vaieten, kun Katsuo jatkoi. Mies kuunteli hiljaa, katse nauliutuneena toisen kasvoihin. Tummat kulmat olivat aavistuksen kurtussa ja hän tuntui käyvän myös jotakin sisäistä pientä kiistaa samalla kun kuunteli Katsuota.
"Puhut niinkuin äidilläni oli tapana."
Hän huomautti, muttei tapansa mukaan iloisesti, vaan äänestään välittyi selkeä surumielisyys. Mies tiesi, että Hotaru oli oikeassa. Tuo oli harvinaisen paljon oikeassa monessakin asiassa, mutta siitä huolimatta Ryosuke ei vain voinut antaa asian olla. Tämä tuli, joka häntä korvensi, ei saisi rauhaa, ennenkuin tuo kylmä tummahiuksinen tulikärpänen olisi hänen. Ei, hän ei ollut erityisen mustasukkaista sorttia. Hän ymmärsi, että Katsuo teki vain työtään, hän oli ollut asiakas. Oliko mahdollista sanoa, että ehkä se oli Katsuon vika? Ehkä tuo oli vain liian hyvä siinä mitä teki ja epäonnistunut työssään, saadessaan asiakkaansa rakastumaan.
Ei. Sellaiset ajatukset Ryosuke pudisti pois päästään varsin nopeasti. Katsuo ei ollut hänelle täydellinen, mutta tämä tilanne ei ollut toisen vika. Ei ainakaan kokonaan. Ehkä heissä molemmissa oli hieman vikaa. Sen samurai oli valmis myöntämään, hän tiesi, että luultavasti vika saattoi olla myös varsin pitkälle hänessä.

Mies oli varautunut siihen, että Katsuo kieltäytyisi. Samurai oli koko keskustelun ajan miettinyt mielensä täyteen erilaisia vasta-argumentteja, vetoavia sanoja, järjenhippusia. Mutta nyt, kun Hotaru äkkiä lausui sanansa, meni samurai äkkiä mykäksi. Tätä hän ei ollut osannut odottaa. Ei ainakaan vielä. Hän oli valmistautunut pitkään ja raskaaseen väsytystaisteluun, mutta nyt siihen ei ollutkaan enää tarvetta. Yllätys oli luettavissa myös miehen kasvoilta. Mies räpäytti taivaansinisiä silmiään, kuin ei olisi kyennyt uskomaan korviaan.

"Hotaru, todellako?"
Hän varmisti käheästi. Ääni ei ensin meinannut tulla, ja sittenkin se kuulosti siltä, kuin hän olisi puhunut jostain kaukaa.
"Se..."
Ryosuke jatkoi, pudistaen sitten äkkiä päätään, näyttäen jopa häivän ärtyneeltä.
"Maksan vaikka itse Shogunille, jos sillä saan sinut iltaisin luokseni!"
Samurai vastasi ja keskitti katseensa Katsuon silmiin. Hänen ilmeensä oli päättäväinen, kuin sotaanlähtevän samurain. Ja sotaanhan tämäkin samurai oli lähdössä, mutta sellaiseen, jossa aseet olivat erilaiset ja vaarana saattoi olla jotakin pahempaa kuin hengenlähtö.Mutta siitä mies viisveisasi. Hän oli valmis kohtaamaan kaiken ja voittamaan jokaisen.

"Tahdotko palkaksesi jotakin muuta? Sana vain, niin minä hankin sen sinulle."
Ryosuke kysyi, varovaisemmin. Mies tiesi, ettei rakkautta voinut ostaa, mutta hän halusi korvata tämän jotenkin Katsuolle, sillä samurai aavisti, että Katsuo joutuisi luopumaan paljosta. Jos hän voisi edes hieman korvata kaikkea aiheuttamaansa vaivaa... niin se olisi aina parempi.
"Ihan mitä tahansa..."

Kuka tahansa toinen Chika-baa-sanin työläinen olisi ollut haltioitunut silkasta mahdollisuudesta saada niin ylhäisen, rikkaan ja vaikutusvaltaisen miehen, kuin Ryosuke-sama, huomio. Katsuonkin olisi kuulunut esittää olevansa mieluissaan, mutta hän oli kauhuissaan, aivan kauhuissaan kohdattuaan sinisilmäisen samurain isoisän. Hänen oli myös mahdoton tehdä oikeita ratkaisuja hapuillessaan pimeässä, joten hän vain sulki silmänsä hetkeksi ja keskittyi tuntemaan suuret, raskaat lumihiutaleet hipomassa poskiaan karkottaen kaikki epäilyt mielestään, jotka vain kykeni.

Syvän hengenvedon jälkeen hän katsahti hienovaraisesti Ryosuke-samaan, joka oli riemastunut taas lähes järjiltään kuultuaan yhtäkkiä, pitkän kieltelyn jälkeen jotakin vastakaikua ihastukselleen. Olisi ollut liian riskialtista kieltäytyä, perääntyä pelkän pahan aavistuksen varassa, antaa oman epävarman epäilyksensä tuhota kaikki mahdollisuudet, jotka Minamotojen perillisen kanssa lähentyminen tarjosi. Hän oli omaa sydäntään suuremmassa vastuussa Koga Takehirolle – mutta nähdessään samurain hurjan päättäväisyyden ja tulisen katseen hanyoosta tuntui jälleen, kuin hänen jalansijansa olisivat sulaneet vellovaksi koskeksi.

Ulospäin hän ei näyttänyt sisäisiä, yhä kieppuvia aatoksiaan, vaan tyynnytteli itseään myös tarkoituksella hymyilemällä mahdollisimman rauhallisesti.
”En tarvitse mitään, silkka suosionne on jo enemmän kuin tarpeeksi”, hän kielteli kohteliaasti Ryosuke-samaa keksimästä hänelle lisäpalkkioita. Pieni idea kuitenkin hyppäsi hänen mieleensä, ja virnistyksen juuri lähtiessä venyttämään hänen suupieliään Katsuo painoi vapaan kätensä poskelleen ja kääntyi taas katsomaan kohti tummaa vettä ja siihen uppoavia lumihiutaleita.
”Voisitte tietenkin... yrittää olla varovaisempi tunteidenne osoittamisessa. En halua saattaa teitä vaikeuksiin”, hän pyysi pehmeästi. Ei hän pelännyt kovin suuresti viranomaisia, vaikka Chika-baa-sanin liiketoimet eivät olleetkaan laillisia, sillä heidät oltiin maksettu pitkälti myötämielisiksi. Hän pelkäsi paljon enemmän kohua, guji-samaa ja kutsua takaisin Koga Manjidaniin. Synkeät huolet eivät suostuneet jättämään häntä rauhaan ja päivän aikana kertynyt liikunta alkoi jo uuvuttaa hänen yhä paranemassa olevaa kehoaan, mutta Katsuo päätti yrittää parhaansa.
”Minamoto-sama...” hän sanoi ja loi katseen samurain taivaansinisiin silmiin, ”On sääli, etten saanut kirjeitänne. Olisin lukenut ne ilolla ja tajunnut, kuinka typerää oli aiheuttaa odottamisen tuskaa teille. En voi sanoin kuvata, kuinka pahoillani olen siitä ja käytöksestäni”, hän puhui anteeksipyytävästi ja nöyrästi, mutta kuitenkin levollisemmin kuin aiemmin, vailla pelkoa, että puhuisi liikaa tai mikä tahansa sana voisi keikauttaa kaiken ympäri. Mies itse asiassa naurahtaa hymähti itsekseen ja hymyili Ryosuke-samalle suorastaan tuttavallisesti.
”En pysty edes kuvittelemaan, mitkä edellisen elämän tapahtumat ovat voineet aiheuttaa tämän meille.”
Rentous ja lämpimyys ei kuitenkaan ollut vielä aivan todellista, vaikka siltä maistui, tuoksui ja tuntuikin. Kuinka Katsuo voisi todella jättää varovaisuutensa miehen seurassa, jolla näytti olevan aina jotakin valmiina ryöpsähtämään yllättävästi päivänvaloon juuri väärällä hetkellä?

Rekikoiransilmäinen mies kuunteli hiljaisena tummahiuksista, kumartaen pienesti, kun kuuli toisen pyynnön.
"Myönnän olleeni varsin tahditon... Pyydän anteeksi käytöstäni, Katsuo-san."
Mies lausui, nyt rauhallisemmin, selkeästi phoittelevana, jopa häpeävän oloisena. Näin vain aina kävi, kun hän innostui.
"Älä sure. Minä kirjoitan sinulle niin monta kirjettä, että kyllästytte lukemaan niitä. Kirjoitan ne kaikki uudelleen, ei, kirjoitan kaiken niinkuin nyt asiat näen, parhaan taitoni mukaan."
Hän vielä kumarsi pienesti toistamiseen, suoristautuen nyt. Ja jällleen. Ryosuke sulki hetkeksi silmänsä, rauhoittuen, kunnes vastasi tulikärpäsensä katseeseen, hymyillen pehmeästi, silmänsä tuikkien sellaisella lempeällä lämmöllä, joka tuntui suovan hehkuaan, lämmittävän aina luihin ja ytimiin saakka, tehden olon miellyttävän raukeaksi ja turvalliseksi. Tosin sillä saattoi olla eri vaikutus tuohon kylmään tummahiuksiseen mieheen.

"Todellakin, jumalilla lienee ollut sormensa pelissä."
Mies hymyili, mutta siitä huolimatta hänen silmissään välähti häivä jotakin surumielistä. Mitkä yliluonnolliset voimat olivatkaan heidät tähän ajaa. Mitä he olivat tehneet ansaitakseen jotakin näin katkeransuloista? EHkä se oli rangaistus, mutta saattoiko se olla palkinto? Ilkeä, viheliäinen rangaistus palkinnoksi puettuna. Joku varmasti jossakin nyt nauroi hihaansa ja jatkoi gon pelaamista, uusia juonia punoen.

"Hotaru-san... Jos tahdot muuttaa luokseni -taloni on iso, sen olet varmasti nähnyt-, niin luonani on aina tilaa. Jos tahdot oman sisäänkäynnin, teetän sinulle sellaisen. Se ei ole ongelma."
Samurai selitti, tuntuen kuitenkin hieman varovaiselta ehdotuksensa suhteen.
"Jos taas et tahdo, ymmärrän senkin. En pakota sinua, mutta ajattelin, että mikäli tahtoisit asua... talossani."
Ajatus tummahiuksisen asumisesta samassa talossa teki jollain lailla Ryosuken hölmöllä tavalla onnelliseksi, mutta hän oli kuitenkin valmis joustamaan sen suhteen. Mikä vain tekisi Katsuon onnelliseksi.
"Olen järjestämässä suuret juhlat pian. Haluaisin, että tulisit sinne. Osaat viihdyttää vieraita hyvin, ja haluaisin, että olisit lähelläni. Sinne on tulossa paljon ihmisiä, etkä erottuisi joukosta, jos niin pelkäät."
RYosuke vielä totesi, vieden asian toiseen ennenkuin Katsuo ehti vastata, kuin peläten toisen kieltävää vastausta, kohottaen sitten jäätävän siniset silmänsä tuohon, tuoden nyt mieleen varovaisen koiranpennun.

Katsuo ei pystynyt pidättelemään helpottunutta, syvää huokausta ja huulilleen kajastuvaa pehmeää hymyä Ryosuke-saman pyytäessä häneltä anteeksi. Mieluummin hän olisi vastaanottanut lupauksen, mutta siihen kunniakas samurai ei varmasti ollut ryhtymässä, koska mitä varmimmin tiesi rikkovansa sen väistämättä. Sen sijaan hän sai kuulla lupauksen kirjeistä. Katsuon hymy kiristyi, lähes haipui, mutta palasi lähestulkoon uupuneena, kunnes mies sai kasvonsa takaisin hallintaansa. Hän oli horjunut ja lipsunut jo anteeksiantamattomasti, kertonut liikaa totuuksia ja lipsunut, mutta siltikin ylväs samurai ei ollut välittänyt siitä. Ei, hän välitti vain kirjeistä, jumalista ja – talostaan?
”Älkää suotta, minun takiani...” Katsuo mumisi painaen katseensa takaisin jokeen, sen mustiin hyökyihin. Oma sisäänkäynti, juhlat, vieraiden viihdyttämistä! Hän oli tarjonnut itseään huorana, ja Ryosuke-sama otti hänet vaimona ja geishana. Katsuon kasvot olivat kylmät ja liikkumattomat kuin jää, kun hänen katseensa oli kaikessa hiljaisuudessa kallistuneena joen puoleen.
”... jatkaisimmeko matkaa?” hän ehdotti hiljaisuuden jälkeen väistäen kysymyksen. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ollut yhtä jyrkkä, ja lähtiessään kävelemään asettui aivan Ryosuke-saman rinnalle kulkemaan. Jos tämä oli se, mitä samurai halusi, hän tuli saamaan sen.

Hän asteli pois sillalta lumihunnun saaneiden lämpimien rakennusten lomaan. Ilmassa väikkyi omituinen tunnelma, jonka hän ajatteli johtuvan Ryosuke-saman äkillisestä hellyydestä tai masentavuudesta. Lumen valkoisuus täytti hänen silmänsä ja päänsä, ja Katsuo käveli juurikaan katsomatta, minne kulki samurainsa kanssa. Vasta pitkän, pitkän mietteliään hiljaisuuden jälkeen hän tarttui kevyesti Ryosuken kimonon hihasta kiinni ja pysähtyi.
”Mitä teidän mielestänne jumalilla on suunnitelmissa meille?” hän kysyi hiljaisella äänellä.
”Jaettu katto, saken tarjoilemista vieraille, öisiä vierailuja... Kirjeitä jotka eivät koskaan saavu perille...” hän jatkoi ja päästi irti Ryosuke-saman kimonosta purren huultaan. Vellova meri äsken jo melkein asettuneita ajatuksia hyökyi esille hallitsemattomina sanoina, eikä Katsuo ymmärtänyt itseään. Se hyysi häntä, sai perääntymään horjuvalla askeleella Ryosuken luota.

”Ei, olkaa hyvä ja unohtakaa mitä sanoin. On kunnia päästä mukaan juhliinne”, mies sanoi aikeenaan kai kuulostaa iloiselta, pahoittelevalta, torjuvalta, edes joltakin. Hän painoi päänsä ja otti muutaman askeleen eteenpäin, rohkaisten Ryosuke-samaa seuraamaan ja jatkamaan kävelyretkeään.

Ryosuke nyökkäsi, kun Katsuo tahtoi jatkaa matkaa. Hän katseli valkean lumiharson verhoamaa maisemaa. Hengitys huurusi, pienet valkeat lumihiutaleet leijailivat laiskasti alas taivaalta. Oli kolea ilma, mutta siitä huolimatta häntä ei paleltanut. Samurai tunsi olonsa rauhalliseksi, jopa jollain tasolla onnelliseksi, tyytyväiseksi. Pieni haaveileva hymy kohosi rekikoiransilmäisen miehen kasvoille, kun hän uppoutui ajatuksiinsa. Se ei ollut täysin pyyteetön tunne. Vaikka hän oli saanut haluamansa, hartioillaan painoi raskaan viitan tavoin jokin muu. Alakuloisuus ehkä. Pelko siitä, että hän menettäisi tulikärpäsensä, että talvi ja sen hyytävä syli kietoisivat toisen mukaansa, ja kevään tullen veisivät pois, huuhtoisivat mukanaan kuin edellissyksyiset lehdet joen rantakiviltä kevättulvan aikaan. Miksi tämä omituinen tunne varjosti hänen onneaan? Kuin jotakin pahaa tulisi tapahtumaan, sen vielä lymytessä tumman pinnan alla, piilossa pohjan vesikasvien lomassa, suurten sileiden kivien varjoisissa koloissa. Miksei hän voinut saavuttaa normaalia huoletonta olotilaansa? Ei ollut hänen tapaistaan ahdistua asioista, jotka eivät vielä olleet edes tapahtuneet.

Kevyt nykäisy pysäytti hänet ja samurai kääntyi hämmentyneenä Hotarun puoleen. Mies ei saanut heti sanottua mitään, vaan Katsuon jatkaessa matkaa myös Ryosuke liikahti eteenpäin.
"En tiedä... Eikä ehkä ole meidän asiammekaan tietää sitä... Voimme vain toimia niinkuin meiltä odotetaan, niin kaikki menee hyvin ja kamit ovat meille suosiollisia."
Hän lopulta vastasi ja soi Katsuolle pienen hymyn, mutta jokin kulmien asennossa vaikutti epävarmalta ja toi ilmi miehen sisällä kytevän omituisen tunteen. Kuin tyyntä ennen myrskyä. Jostain syystä Ryosuke tunsi olonsa hieman alakuloisemmaksi.
"Älä puhu tuollaisia."
Samurai vielä totesi, tuntuen värähtävän itsekin, kenties kylmästä. Äänensävynsä oli kireä ja lyhyen välähdyksen ajan hän vaikutti ahdistuneelta, ennenkuin vilkaisi heidän tulosuuntaansa, ja kun ketään ei ollut näköpiirissä, hän astui toisen eteen ja kohotti kätensä Katsuon poskille. Siniset silmät katsoivat toista surumielisinä.

"Tunnetko sen?"
Hän kysyi hiljaa, laskien kätensä toisen olkapäille, ennenkuin veti tuon häpeilemättä halaukseen. Siinä tavassa, jolla hän puristi toista tiukasti itseään vasten, oli lähes jotakin jollain lailla hätääntynyttä. Kuin Ryosuke olisi ollut painajaisesta herännyt, äidistään turvaa hakeva lapsi. Vahvat käsivarret pitelivät nuorukaista paikoillaan, samurai hautasi kasvonsa noihin tummiin hiuksiin, joiden virta toi hänen mieleensä talvisen puron. Mies veti niiden tuoksua sisäänsä, samalla lailla kuin keväällä kirsikankukkien aikaan, haluten ikuistaa niiden tuoksun ja tallettaa tämän lyhyen hetken jonnekin muistinsa lokeroihin.
"...Olen pahoillani..."
Kuiskaus oli tukahtunut, miehen matala ääni kuulosti soinnittomalta.

Jos Katsuo oli ohimennen ajatellut syleilleensä ja suudelleensa tulta huvittavana ajatusleikkinä pohtiessaan yhteisen yön seurauksia, Ryosuke samastui nyt vakavasti hänen mielessään ahneisiin, kaiken sisäänsä haaliviin ja kaikkea tavoittelemaansa väistämättä vahingoittaviin liekkeihin. Minamotojen suku polttaisi hänet tuhkaksi, jolla ei ollut toivoakaan pitää puoliaan armottomana puhaltavaa tuulta vastaan. Hänen olisi pitänyt juosta, juosta kunnes hänen kehonsa repi itsensä rikki välittömästi saatuaan kutsun viimeisen tulikärpäsen yöhön. Elää yksinkertaista elämää vain itsensä ja onnensa tähden – kuinka hän kadehtikaan niitä, jotka siihen pystyivät, ja vihasi niitä, jotka tuhlasivat mahdollisuutensa typeryyksien takia.

Hanyoo henkäisi terävästi tuntiessaan lämpimät kämmenet poskillaan ja taivassilmien täyttäessä hänen katseensa. Leiskuva, tanssiva tuli oli taas muuttunut ja loikannut ulos siitä, mihin hän oli sen vasta hetki sitten saanut sen neulattua turvallisesti aloilleen.
”Tunnenko...?” Katsuo kysyi tietämättä mitä samurai tällä kertaa tarkoitti. Uusi, villi päättelyketju, joilla hän oli vielä hetki sitten pitänyt itsenäs tilanteen tasalla, murskautui lämpimän hehkun ympäröidessä hänet, voimakkaiden käsien vangitessa hänet aloilleen kuin... kuin lelun, josta pieni lapsi haki lohtua. Katsuo vain seisoi aloillaan, selkä jäykkänä, kädet tietämättä missä niiden kuuluisi olla. Tiukka puristus oli silkkaa kidutusta ja oli silkkaa onnea, että Ryosuke oli haudannut kasvonsa hänen hiuksiinsa palavilla jääsilmillään hänen naamionsa kuorimisen sijaan.
”Mistä?” hän ei voinut olla kysymättä ja puristaa käsiään nyrkkiin.
”Ette ole... ei teidän tarvitse...”
Sanat saivat hänet melkein kakomaan. Hän puri suunsa kiinni ja puristi silmänsä umpeen – tyyni lampi, jäinen pakkanen, taipuisa ruoko, joka ei murru. Ei, Ryosuke oli kysynyt häneltä tunsiko hän sen, tunsiko hän sen mitä ikinä samurai hautoikaan omassa sydämessään. Tunsiko hän mitään? Kauhua, pimeydessä sokeana vaeltavan kauhua, kauhua joka tiesi, että pimeys oli täynnä käärmeitä. Hirviönainen oli ollut ensimmäinen isku, Minamoto no Saburou toinen, Ryosuke kaikki – mutta hän tiesi jo pelkonsa ja kuinka se oli rampauttanut hänet, hän oli osannut varoa sitä, joten miksi hän oli epäonnistunut? Mitä hän tunsi?
”Poltat minua, Ryosuke”, Katsuo kuiskasi kiivaasti. Haluan palaa. Hänen asemansa, hänen velvollisuutensa, hänen taakkansa – Ryosuke voisi polttaa kaiken sen tuhkaksi, mutta hän palaisi myös, he molemmat palaisivat, eikä intohimoinen samurai kyennyt näkemään sitä. Hiilenmustat silmät avautuivat lasittuneina, vailla tunnetta, mutta Katsuon koko keho tärisi.
”Minulla on... vamma, otteenne on liian tiukka, Minamoto-sama.”
Katsuo ei olisi voinut koskaan kuvitella menettävänsä hallinnan niin pahasti vain yhden ainoan yön jälkeen, yhden ainoan katastrofaalisen yön takia, ja joutuvansa pelkäämään itseäänkin. Kai hän oli vielä niin keskenkasvuinen ja itsekäs, ettei voinut vastustaa Ryosuken tarjoamaa huomiota ja poltetta. Ehkä hän kykenisi sittenkin tasapainottelemaan kaikkea samalla kertaa, houkutus kuiski hänen mielessään, ehkä hän voisi heittäytyä samurain syleilyyn tahraamatta kaikkea sitä, mikä teki hänestä hänen. Se oli vaarallinen ajatus, ja kömpelö tunnustus oli ollut heiveröinen puolustuskeino sitä vastaan, vaikka ehkä teki tehtävänsä harhautuksena.

Ryosuke tuntui heräävän vasta, kun korvansa tavoittivat niin kunnioittavan 'Minamoto-saman'. Mies hellitti otteensa, päästämättä toista kuitenkaan kokonaan karkuun hänen ulottuviltaan. Vahvat sormet haroivat tummia suortuvia, samurain katsellessa omien sormiensa liikettä toisen hiuksissa, kohdistamatta katsettaan suinkaan tuon kasvoihin.
"Oletko näyttänyt sitä jollekulle? Sen on parannuttava."
Ryosuken sanoissa oli jotakin hyvin päättäväistä. Selkeästi, jos hän olisi voinut komentaa haavoja umpeutumaan ja kehoa parantumaan vain silkalla käskyllä, olisivat Katsuon vammat olleet enää pelkkä muisto vain. Miehen ilme oli vakava, tuon olemus oli jollain lailla muuttunut iloisen pilkkeen pyyhkiydyttyä kirkkaansinisistä silmistä. Samurai tuntui välittömästi vanhentuneen vuosilla ja miehen saattoi suorastaan kuvitella kohtaamaan vihollisensa rauhallisena silmästä silmään jossakin entisaikain taistelukentillä.

Ryosuken ote muuttui äkkiä tiukemmaksi, kun hän puristi kevyesti nyrkkinsä sisään toisen hiuksia. Hänen suupielensä kiristyivät ja kulmat painuivat alemmas, silmien siristyessä hieman.
"Katsuo..."
Hän aloitti hyvin vakavana.
"... Olenko minä itsekäs?"
Mies äkkiä jatkoi, täysin odottamatta. Saattoi olla, että hän oli ollut aikeissa sanoa jotakin muuta, mutta oli kesken lausettaan vaihtanut aihetta ja niellyt oikean kysymyksensä. Hän veti toisen lähemmäs, tällä kertaa varovammin, ettei olisi satuttanut. Samurai pakotti itsensä irrottamaan otteensa toisen hiuksista, vaikka se tuntuikin olevan jostain mystisestä syystä varsin vastenmielistä ja hankalaa hänelle. Mies laski kätensä toisen poskelle, kohottaen aavistuksen tuon päätä, jotta heidän katseensa kohtasivat.

"Tällä tavoin vangitsin sinut omakseni... Tekeekö se minusta itsekkään, etten lainkaan kadu sitä?"
Hän kysyi, tuntien omituisen voimakasta, suorastaan fyysistäkin vetoa tuota tulikärpästään kohtaan. Tilanne sai hänet melkein huonovointiseksi, ilmapiiri tuntui latautuneen, mutta oli eri asia miten Katsuo tulkitsi tilanteen... oliko se hyvä, vaiko huono enne?

Tuulenhenkäys puhalsi hänen selkänsä takaa ja lähetti lumihiutaleet kiihkoiseen tanssiin. Niiden muodostama kuilu imi katseen sisäänsä, sai katseen horjahtamaan putoamaan pimeyteen. Katsuo astahti puolikkaan sivuaskeleen ja taittoi niskaansa tukistavan otteen suuntaan. Siinä pyörryttävässä hetkessä, jossa todellisuus sumeni valkoisuuden taakse, hän pystyi kammottavalla tavalla näkemään tarkemmin kuin koskaan.
”... se paranee”, hän kuiskasi hiljaa, ääni kurkkuun takertuen, vailla sulokkuutta. Nyt kun hän muisteli sitä, Katamitsu ei ollut koskaan tullut hänen luokseen näytösten jälkeisinä öinä. Suuri kirsikkapuu ei ollut tarjonnut hänelle muuta kuin väjäämättä varisevia terälehtiään.

Katsuo nosti katseensa esiin vasta, kun Ryosuken polttava käsi pakotti sen. Kylmyyden myrsky paloi hänen sisällään, hallitsemattomasti, rajusti, läpättäen kuin hänen sydämensäkin. Hengitys pakeni hänen huuliltaan valkoisina häivähdyksinä, kun samurai puhui itsekkyydestään.
”Itsekkään? Katua...?”
Paksu, imelä massa tukahdutti hänen äänensä, poltti hänen silmäkulmissaan. Se virtasi hänen ylitseen taivassilmistä, joiden riipivä katse ei löytänytkään tietään yhtään syvemmälle kuin aikaisemmin, vaan raastoi ja raastoi ihon pintakerroksia, riipi kappaleita syleiltäväkseen ja hylkäsi loput. Tulikärpänen, peura, juomanlaskija, vanki.
”Kirotulle lapselle ei ole lopussa muuta kuin katumus”, hän sanoi tavallisella, selkeällä, voimakkaalla äänellä, kasvot ilmeettöminä lukuunottamatta hienoista jännitystä suupielissä. Hän oli tulossa hulluksi. Kuinka hän ei ollut nähnyt sitä, miten taivassilmät olivat myös yhtä tyhjät kuin taivas?
”Jos sitä ei voi välttää, miksi sitä ei sinetöisi...?”
Käheä kuiskaus repi jotakin auki hänen sisältään, ja Katsuon suu vääntyi hymyyn. Hän painoi molemmat kätensä Ryosuken poskille ja veti hänet suudelmaan – suudelmaan, johon hän sylki kaiken sisällään riehuvan kylmyyden, vuorenhuippujen jään, kylmän elottoman hiljaisen liikkumattomuuden. Kuin hänen tekonsa aistien lumisade heidän ympärillään päätti puhaltaa itsensä pyryksi, joka enteili lumimyrskyä, mutta vaimenikin äkillisesti lumisateen päättymiseksi ja pilviverhon takaa hitaasti esiin purkautuvaksi kirkkaudeksi. Auringonvalo mursi jään, joka oli pitänyt hänen selkänsä suorassa, jalat kantamassa, ja Katsuo veti heikosti henkeä kaatuessaan eteenpäin silmät täynnä mustuutta ja keho uupunutta tuskaa väreillen.

//Eli se päätti yrittää tappaa Ryopyon mutta pyörtyi, koska vamma+toipiluus+rasitus. Hups hehe :'D //